Laila Heinemann
Kansalliskirjasto
Tämän artikkelin pysyvä osoite on: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe20072114
Päivän sana on digitaalinen, kun joka mummonkin pitää nyt hankkia kammariinsa se digiboksi. Meillä kirjastomaailmassa kaikenlaisia ”bokseja” on ollut jo vuosia ja me puhumme nykyisin vuolaasti myös digitaalisesta kirjastosta. Tietolinjakin kertoo etusivullaan olevansa erikoistunut digitaalisen kirjaston tekniikkaan ja palveluihin.
Mutta mitä me tällä termillä loppujen lopuksi tarkoitamme? Digitoituja aineistoja? Digitaalisessa muodossa julkaistua aineistoa? Kaikkia verkon kautta saatavia kirjastopalveluja?
Terminologista sekaannusta pahimmillaan edusti se toimittaja, joka viitisen vuotta sitten uutisoi Linnea2-konsortion järjestelmänvaihdon otsikolla: ”Suomen yliopistokirjastoille hankittu digitaalinen kirjastojärjestelmä”. No, eipä se vanha VTLS:kään analoginen ollut…
Paljon pahempia seurauksia voi kuitenkin olla vähemmän karkeasta väärinymmärryksestä, koska silloin saatamme huomata vasta liian myöhään puhuneemme keskustelukumppanimme kanssa koko ajan aidasta ja aidanseipäästä. Kaikkein vaarallisinta on, jos tämä väärinymmärrys syntyy neuvotteluissa rahoittajatahojen kanssa. Siihen meillä ei kirjaimellisesti ole varaa.
Kaikkia Kansalliskirjaston kehittämiä ja ylläpitämiä keskitettyjä järjestelmiä ohjaa elin nimeltä Digitaalisen kirjaston ohjausjärjestelmä (http://www.kansalliskirjasto.fi/kirjastoala/digiohjaus.html), joka kattaa myös viitetietokantojen ja vaikuttavuuden arvioinnin ratkaisut. Opetusministeriön tulevaisuuskatsauksessa (http://www.minedu.fi/etusivu/arkisto/2006/3108/tulevaisuus.html) sanotaan puolestaan ”Selvitetään myös mahdollisuudet perustaa kansallinen digitaalinen kirjasto muistiorganisaatioiden ja julkisen hallinnon tuottaman digitaalisen aineiston kokoamiseksi ja palvelujen tarjoamiseksi.” Euroopan laajuisesti ollaan puuhaamassa Euroopan digitaalista kirjastoa (http://www.edlproject.eu/about.php ja http://www.europeandigitallibrary.eu/edlnet/), joka nykyisestä Euroopan kirjastosta poiketen keskittyisi pelkästään digitaalisessa muodossa olevaan aineistoon. UNESCO puolestaan on rakentamassa koko maailman kattavaa World Digital Librarya (http://www.worlddigitallibrary.org/project/english/index.html).
Kansalliskirjastossa päätettiin keväällä kirjata paperille digitaalisen kirjaston määritelmä sekä laatia siitä yksinkertainen kaavakuva. Työryhmässä oli edustajia talon eri yksiköistä. Heti ensimmäisessä tapaamisessa saimme huomata, että emme olleet keskenämmekään täysin yksimielisiä siitä, miten käsite tulisi rajata. Yhden kokouksen sijasta ryhmä on nyt tehnyt työtä lähes vuoden ja määritelmän lisäksi työstänyt kokonaisen sarjan erilaisia kaavioita, joihin tämän jälkeen varmaan tulette törmäämään tilaisuudessa jos toisessakin.
Käytimme pohjana kansainvälisen DELOS-hankkeen manifestia (ks. http://www.dlib.org/dlib/march07/castelli/03castelli.html), jossa digitaalinen kirjasto määritellään seuraavasti:
A possibly virtual organization that comprehensively collects, manages, and preserves for the long term rich digital content, and offers to its user communities specialized functionality on that content, of measurable quality and according to codified policies.
Kielten semanttisista eroista johtuen määritelmästä ei saatu napakkaa pelkästään kääntämällä, ilman lisäselityksiä. Vierastimme myös organisaation (varsinkin sen virtuaalisen) korostamista.
Tällainen suomalaisesta versiosta sitten lopulta tuli:
Digitaalinen kirjasto edistää tiedon ja kulttuuriperinnön saatavuutta verkossa.
Digitaalinen kirjasto tuottaa ja kerää, hallinnoi sekä säilyttää digitaalisia sisältöjä ja tarjoaa niistä palveluita asiakaslähtöisesti, suunnitelmallisesti ja laadultaan mitattavasti.
Sisältöjen tuottamiseen ja keräämiseen kuuluvat digitointi, hankinta ja lisensiointi.
Hallinnointi sisältää järjestelmät, kuvailun, käyttöön asettamisen ja käyttöoikeuksien hallinnan.
Säilyttäminen tarkoittaa aineiston käytettävyyden varmistamista pitkällä aikavälillä.
Asiakaslähtöisyys on palvelujen toiminnallista suunnittelua asiakkaiden tarpeiden ja jatkuvan vuorovaikutteisuuden pohjalta.
Digitaalisten sisältöjen lisäksi käsite siis kattaa myös niiden kuvailut ja viitetiedot. Käsite ei kuitenkaan pidä sisällään kaikkea kirjastotoimintaa ”digitaalisella aikakaudella” vaan perinteinen kirjastotoiminta fyysisen aineiston säilytys- ja lainausjärjestelmineen on eri asia. Nämä kaksi eivät liioin kilpaile keskenään vaan täydentävät toisiaan.
Ja juuri kun olimme saaneet tämän termin selväksi, kansainvälisen seminaarin yhteydessä käydyissä keskusteluissa kävi ilmi, että digitaalinen kirjasto ei enää olekaan ”muodissa”. Uusi iskusana on nykyisin digital curation – miten tuon sitten suomeksi kääntäisikään? Termi on alun perin lähtöisin brittiläiseltä museosektorilta, mutta on nyt levinnyt yli Atlantin ja myös kirjastoihin. Se ei kuitenkaan ole ristiriidassa digitaalisen kirjaston käsitteen kanssa, olennainen ero lienee kokoelmanhoidollisen näkökulman korostuminen.
Olipa termi mikä tahansa, Tietolinjan artikkelit liittyvät tälläkin kertaa aiheeseen. Yllämainitun kansainvälisen seminaarin virallisemmasta annista on raportti. Pääartikkelit käsittelevät uudistettua ISSN-standardia, Nelli-portaalin integrointia oppimisympäristöihin sekä pohjoismaisten julkaisuarkistojen käytännöistä tehtyä kyselytutkimusta . Lisäksi tähän numeroon on kertynyt paljon erilaisia asioita myös pienimuotoisemmin uutisoitavaksi. Sen sijaan moni suuri asia, kuten esim. Kansalliskirjaston tietohallintostrategia, on vielä sen verran kesken, että niistä kerromme tarkemmin vasta seuraavassa numerossa.
Laila Heinemann
