Tiedejulkaisemisen päivä 2020: monimuotoisesti, monikielisesti – saavutettavasti

Karekallas M (2020). Tiedejulkaisemisen päivä 2020: monimuotoisesti, monikielisesti – saavutettavasti. Tietolinja, 2020(2). Pysyvä osoite: https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe20201217101285´2

Tiedejulkaisemisen päivät on Tieteellisten seurain valtuuskunnan (TSV), Tiedonjulkistamisen neuvottelukunnan (TJNK), Kansalliskirjaston ja Suomen tiedekustantajien liiton järjestämä vuosittainen tapahtuma, jonne tieteelliseen julkaisemiseen ja kustantamiseen keskittyvät toimijat kokoontuvat keskustelemaan alaansa liittyvistä aiheista. Keskeisimmiksi teemoiksi järjestäjätahot nostavat esille erityisesti ”avoimen julkaisemisen, vertaisarvioinnin, markkinoinnin, toimitusprosessit ja tiedepolitiikan” (Tiedejulkaisemisen päivät 2020).

Aiempina vuosina Tiedejulkaisemisen päiviä on vietetty Tieteiden talolla Helsingin Kruununhaassa, mutta tänä vuonna tapahtuma järjestettiin koronapandemian kunniaksi yksipäiväiseksi typistettynä webinaarina. Tämänkertaista sisältöä kokoon keriväksi alaotsakkeeksi oli aseteltu slogan ”Monimuotoisesti, monikielisesti – saavutettavasti”.

Sami Syrjämäki kannettavan tietokoneen ääressä

Kuva1. Sami Syrjämäki avaa Tiedejulkaisemisen päivän. Kuvaaja: Pauliina Raento.

TSV:n julkaisupäällikön Sami Syrjämäen jämäkästi mutta hellästi moderoima päivä sisälsi ensin kolme laajempaa puheenvuoroa ja lopuksi pikakatsausrypistyksen, jossa viisi puhujaa pääsi vuorollaan hätäisesti puhaltamaan pölyt omien tutkimuspapereidensa päältä. Kirkkaimmat kohdevalot oli suotu otsakkeille ”Kuinka olla tutkija, asiantuntija ja viestijä yhtä aikaa?”, ”Taidetta ja tutkimusta” sekä ”Millä kielellä mennään?”, jotka ilmensivät kiitettävästi tapahtuman tämänvuotista iskulausetta. Pikakatsauksissa samoja aihepiirejä syvennettiin ja tuotiin keskusteluun myös uusia sävyjä tiedepolitiikan, avoimen saatavuuden ja kirjastotunnusten täydennettyä teemapalettia.

Puhuntaa roolitaituroinnista

Ensimmäisenä parrasvaloihin päästettiin Hämeen ammattikorkeakoulun (HAMK) strategisen viestinnän päällikkö Maria Lassila-Merisalo, joka puheenvuorossaan pohti työssään kohtaamiaan erillisten, mutta samalla toisiinsa kietoutuvien roolien eroja (Lassila-Merisalo 2020). Tiedemaailmasta tuttujen kolmen roolin – tutkijuuden, asiantuntijuuden ja viestijyyden – yhteensovittaminen ja taitaminen ei aina ole yksiselitteistä taikka luontevaa. Omakohtaisilla ja havainnollistavilla esimerkeillään Lassila-Merisalo antoi hyviä vinkkejä näiden roolileikkien tunnistamiseen ja hyödyntämiseen. Erityisen mielenkiintoinen oli myös Lassila-Merisalon esittelemä ja kehittelemä ”faktan ja fiktion nelikenttä”, joka vaikutti hyvinkin toimivalta työkalulta erilaisten tekstityyppien ja niiden totuuspyrkimysten tunnistamiseen.

Lassila-Merisalon esitys oli eittämättä hyödyllinen kaikille niille, jotka tällaisessa roolien ristipaineessa joutuvat toimimaan – ja jotka pyrkivät saamaan niistä kaiken mahdollisen irti. Tässä piilee kuitenkin myös pieni kritiikin siemen. On olemassa myös yksilöitä, jotka haluaisivat keskittyä vain yhteen näistä rooleista ja kokevat muut roolit ainoastaan velvollisuutena tai työnsä varjopuolina. Lassila-Merisalon esityksen kaltaisissa puheenvuoroissa on usein sisäänrakennettuna oletus, että kaikkien näiden roolien omaksuminen olisi puhtaasti mahdollisuus, ei suinkaan uhka. Tällä lähtöoletuksella voidaan toki laatia tämänkaltainen täysin muotovalio, innostavakin, puheenvuoro, mutta esimerkiksi perinteiset ”kammiotutkijat” varmasti ilahtuisivat, jos saisivat joskus kuultavakseen toisenlaisiakin selviytymisstrategioita. Ja ennen kaikkea he kaipaisivat vastauksia juuri heitä askarruttaviin kysymyksiin, joista ei juuri pidetä ääntä. Mitä tehdä, jos tutkijan työ itsessään on kutsumus, mutta ”puhuvan pään” rooli ja ajan hengen mukainen hektinen viestintäruljanssi aiheuttavat vatsahaavoja? Onko introverteille yhden roolin puurtajille enää tilaa tiedemaailmassa vai onko jokaisen tutkijan hammasta purren, työhyvinvointinsa uhallakin, opeteltava ”yhden miehen konsultti- ja viestintätoimistoksi”? Onko kaikkien dosenttien pakko päivystää?

Riitta Koikkalainen ja Reetta Kettunen monitoroivat tapahtumaa Maria Lassila-Merisalon esityksen aikana

Kuva 2. Riitta Koikkalainen ja Reetta Kettunen monitoroivat tapahtumaa Maria Lassila-Merisalon esityksen aikana. Kuvaaja: Pauliina Raento.

Radikalismia!

Toinen puheenvuoro lankesi Tampereen yliopiston kulttuurisen äänitutkimuksen dosentti ja äänitaiteilija Taina Riikoselle, joka esitelmöi tieteen ja taiteen yhdistämisestä ja taiteellisesta tutkimuksesta (Riikonen 2020). Riikonen aloitti puheenvuoronsa esittämällä ajankohtaisia kysymyksiä tiedeviestinnästä ja tieteen asemasta nyky-yhteiskunnassa, keskittyen etenkin kaiken lävistävään, kyseenalaistamattomaan ”hyödyllisyyden” penäämiseen. Mitä (välitöntä ja välineellistä) hyötyä tieteestä on yhteiskunnalle? Kansantaloudelle? Valtiolle? Yksilölle? Ajassamme valitettavan tuttuja, kuluneita ja insinööri-inspiroituneita kysymyksiä, joihin kysyjiä tyydyttävien vastausten antaminen osoittautuu usein kognitiivis-ontologis-epistemologisten eroavaisuuksien takia lähes mahdottomaksi.

Alustuksen jälkeen Riikonen siirtyi puheenvuoronsa varsinaiseen sanomaan, joka oli sekä huojentavaa, viisasta että nautinnollista kuultavaa. Puolustuspuheista tieteen ja taiteen itseisarvon, ”sivistysyliopiston uudelleenperustamisen” sekä ”tieteen välineellistämisen lopettamisen” puolesta ei voi koskaan saada tarpeekseen – ja Riikosen anti tälle missiolle oli hyvinkin raikas. Tai sitten tunkkaisen vanhanaikainen, vähimmilläänkin turmiollinen näkemys, mikäli turboahdetun kvartaalikapitalismin syvistä riveistä mielipidettä tiedusteltaisiin. Tämän jälkeen Riikonen liukui luontevasti pohtimaan tieteen ja taiteen keinojen yhdistämistä julkaisuissa, suomen kielen merkitystä tieteen ja taiteen tekemisessä sekä taiteellisen tutkimuksen ja julkaisemisen poliittisia ja yhteiskunnallisia ulottuvuuksia. Lopuksi kuulijoille tarjoiltiin ”radikaaleja ehdotuksia”, jotka pääosin painottuivat tieteen ja taiteen monimuotoisuuden ja itseisarvoisuuden – ja suomenkielisyyden – edistämiseen. Kannatettavia ehdotuksia kaikki tyynni.

Kieltenkääntämistä

Kolmas kohdevalo fokusoitui Tampereen yliopiston Sanna Kivimäkeen (yliopistonlehtori) ja Johanna Vaattovaaraan (apulaisprofessori), jotka otsakkeen ”Millä kielellä mennään?” saattelemana pohtivat ”tiedeviestintää tutkimuspohjaiseen tietoon perustuvana vuorovaikutuksena ja viestintänä erityisesti kielentämisen haasteiden näkökulmasta” (Kivimäki & Vaattovaara 2020). Esittelytekstin toimesta laukaistuksi aiheutuneen jargonihälyttimen äänen aiheuttaman hetkellisen kuurouden hellitettyä otteensa äänenvoimakkuuden siedettävyyden näkökulmasta, itse audiovisuaalinen presentaatio osoittautui lopulta yllättävän helposti ymmärrettäväksi. Jos ”kielentämisen” ymmärtää ajattelun saattamisena ymmärrettävään ja ilmaisuvoimaiseen muotoon, löydän hykerryttävää ironiaa siitä, että juuri kielentämistä käsittelevän esityksen tiivistelmä antaa lukijalle melko vaikeasti hahmotettavan käsityksen esityksen sisällöstä.

Kivimäen ja Vaattovaaran puheenvuorot sinänsä olivat painavaa ja allekirjoitettavaa asiaa tiedeviestinnästä, tiedon saavutettavuudesta ja tieteen ”kansantajuistamisesta”. He nostivat esille esimerkiksi tutkijoiden ja toimittajien toisinaan eriävät suhtautumiset tieteellisten termien käyttöön ja yhtenevät pelot ”mutkien liiallisesta suoristamisesta”. Puheenvuorossa painotettiin myös monitieteisyyden, monikielisyyden, inklusiivisuuden ja kontekstien ymmärtämisen merkitystä tiedeviestinnässä ja tieteessä yleensäkin.

Lopuksi Kivimäki ja Vaattovaara tarttuivat ennakkoluulottomaan ja kunnianhimoiseen haasteeseen: webinaariyleisön osallistamiseen jakamalla osallistujat pienempiin virtuaalisiin keskusteluhuoneisiin pohtimaan esityksensä aihepiiriin liittyviä kysymyksiä. Tämä taisi olla kiihtyvään tahtiin linjoilta huvenneen kuulijakunnan mielestä kuitenkin turhan suuri haaste. Kotisohviinsa juurtuneet ja sammaloituneet, pandemian erakoittamat webinaristit eivät selvästikään olleet valmiita kohtaamaan toisia ihmisiä, eivät edes virtuaalisessa ympäristössä. Itse suorastaan paloin halusta päästä ”kielentämään” kanssaosallistujieni kanssa, mutta harmillisesti verkkoyhteyteni katkesi aivan viime hetkillä ennen ryhmäkeskusteluja ja palasi toimivaksi vasta niiden jo päätyttyä. Olipa tosi outo ja harmittava sattumus.

Pikatreffit

Tiedejulkaisemisen päivän loppukiri suoritettiin pikakatsauksina, tuona tiedemaailman vastineena ”speed datingille”: viisi osallistujaa pyrki muutamassa minuutissa vakuuttamaan kuulijan tutkimuksensa kiinnostavuudesta ja tarpeellisuudesta ja herättämään vastustamattoman halun tutustua siihen tarkemmin. Formaatin mukaisesti valitsen vain yhden, joka teki lähtemättömimmän vaikutuksen, mutta sitä ennen esittelen lyhyesti muut kandidaatit.

Pekka Mertala Jyväskylän yliopistosta suoritti oivallisen katsauksen ”koulutusteknologiatutkimuksen markkinoistuneisiin diskursseihin” tuoden lisävalaistusta jo aiemmin päivällä käytyihin puheenvuoroihin tieteen ”hyödyllisyyden vaatimuksen” problematiikasta (Mertala 2020).

Henna Kara (Selkokeskus) ja Leealaura Leskelä (Helsingin yliopisto) syvensivät keskustelua tiedeviestinnästä ”Tutkittu tieto kuuluu ihan kaikille” -otsakkeellaan peräänkuuluttaen selkokielisyyden tarpeellisuutta tutkitun tiedon välittämisessä. He toivat esille, että koronakriisi on paljastanut selvän tarpeen selkokieliselle viestinnälle (Kara & Leskelä 2020).

Tuulikki Kurki Karjalan tutkimuslaitokselta puolestaan täydensi hyvin Taina Riikosen aiempaa puheenvuoroa tieteen ja taiteen suhteesta ja vuorovaikutuksesta. ”Näyttely julkaisemisen välineenä” -katsauksessaan Kurki (2020) käsitteli erilaisten vaihtoehtoisten (ja virtuaalisten) julkaisumuotojen hyödyllisyyttä tutkimustulosten viemisessä sellaisten ryhmien saataville, joita perinteiset tieteelliset julkaisumuodot eivät yleensä tavoita.

Jyrki Hakapää Suomen Akatemiasta toi päivän ohjelmaan – hämmästyttävää kyllä, vasta viimeisenä esiintyjänä – tiedejulkaisemisen ja -kustantamisen kentän ”kuuman perunan”: avoimen saatavuuden. Pikaluennassaan Hakapää (2020) esitteli, kuinka kansainväliset Plan S -linjaukset aiotaan toteuttaa Suomen Akatemiassa ja kuinka ne vaikuttavat laajemminkin kotimaiseen tiedejulkaisemiseen.

Pikadeittailusession vetovoimaisimmaksi kandidaatiksi nousi Kansalliskirjaston tietoasiantuntija Martin Engberg, joka opastuksellaan ISNI-tunnuksen kiehtovaan maailmaan toi päivän ohjelmaan aivan omanlaisensa ulottuvuuden (Engberg 2020). Koko päivän jatkuneiden tiedeviestinnän makrotason metakeskustelujen ja suurten linjojen piirtelyjen jälkeen Engbergin esitys ISNI-tunnuksen (International Standard Name Identifier) hyödyllisyydestä tekijöiden erottelussa ja tunnistamisessa oli kaikessa spesifisyydessään ja eksaktiudessaan suorastaan raikas tuulahdus katakombimaisten kirjakellareiden aikajättöä ilmaa. Samalla esitys oli myös ylivoimaisesti opettavaisin puheenvuoro koko tapahtuman esityskirjosta. Kaikista muista ohjelman otsikoista tiesin entuudestaan sentään jotain, mutta ISNI? Jos joku olisi kysynyt ennen vuoden 2020 Tiedejulkaisemisen päivää, mikä on ISNI, olisin saattanut etäisesti tavoitella jotain kirjastoihin liittyvää, mutta yhtä todennäköisesti olisin voinut harha-assosioitua jonnekin militanttien ääriuskonnollisten kirjainyhdistelmäryhmittymien suuntaan. Ja mikä ehdottomasti palkitsevinta, Engberg toi esityksessään ensin tietooni ongelman, josta en aiemmin osannut olla tietoinen, saati huolissani: kuinka erottaa samannimiset, mutta tyystin eri henkilöt toisistaan kirjastotietokantojen multiversumissa? Ja sitten, antoi välittömästi siihen yksiselitteisen ja erityisen ytimekkään vastauksen: ISNI. Tätä on tiedeviestintä parhaimmillaan!

Tunteita ja tunnelmia

Yhteen (virtuaaliseen) päivään typistynyt Tiedejulkaisemisen päivä oli napakka ja tehokas kokonaisuus. Sosiaalisesta ulottuvuudesta ja verkostoitumisesta nauttiville tapahtuma saattoi näyttäytyä vain kalpeana aavistuksena totutusta kaksipäiväisestä Kruununhaka-seikkailusta, mutta moderaattori Sami Syrjämäen puheiden mukaan myös tämä webinaariformaatti keräsi kiitettävän suuren osallistujajoukon. (Älkää kysykö numeroita, lipsuvat yleensä aivokuoreni pintaa pitkin takaisin eetteriin tarttumatta matkalla synapseihini.)

Tapahtuma oli kokonaisuudessaan toteutettu varsin kelvollisesti. Päivän slogan, ”monimuotoisesti, monikielisesti – saavutettavasti”, kulki koko päivän johdonmukaisesti mukana ohjelmassa, joskin monikielisyys näistä ehkä heppoisimmin eväin, sillä päivä operoitiin läpi yksinomaan suomen kielellä. Toki monikielisyys laajemmin ymmärrettynä sisältyi keskusteluihin tiedeviestinnästä, kuten esimerkiksi selkokielisyyden kasvaneesta tarpeesta tutkitun tiedon saavutettavuuden parantamisessa. Esiintyjät olivat kauttaaltaan asiansa tuntevia ja kielentämiskyvyiltään päteviä. Perinteinen ohjelmaformaatti (ensin presentaatio, sitten yleisön kysymykset) toimi totutusti moitteetta, joskin yleisökysymysten määrässä oli pientä varianssia. Parhaimmillaan keskustelut äityivät luontevan kaksisuuntaisiksi, mutta toisinaan eetterin mykkä hurina kutitteli jo kiusallisen hiljaisuuden rajapintaa.

Myös teknisen toteutuksen osalta webinaari sujui odotetusti. Toisin sanoen, ei täysin ongelmitta, mutta totaaliselta katastrofilta välttyen. Ensin mikrofonin välittämä puhe vääristyy lasersäteen kaiuiksi, seuraavaksi puhujan mikrofoni ei ole päällä lainkaan, sitten ääni kiertää ujeltaen kehää, koska mikrofoneja on useampia avoinna, välillä jaettu powerpoint-esitys ei aukene tai kieltäytyy tottelemasta esiintyjän käskytyksiä… Tätä tämä nyt on, mutta vastapainona miellyttävä kotimiljöö antaa lopulta paljon anteeksi ja kuittaa kokonaiselämyksen voittopuoleiseksi.

Kenties ensi vuonna sitten taas Tieteiden talolla!

Tilaisuuden järjestäjät istuvat pöydän ympärillä kannettavien tietokoneiden ääressä

Kuva 3. Näkymä Tiedejulkaisemisen päivien komentobunkkerista. Kuvassa Sami Syrjämäki, Riitta Koikkalainen ja Reetta Kettunen. Kuvaaja: Pauliina Raento.

Lähteet:

Tiedejulkaisemisen päivät (2020). www.tiedejulki.fi/tiedejulkaisemisen-päivät

Kirjoittajan yhteystiedot

Matias Karekallas, projektisihteeri
Suomen tiedekustantajien liitto
matias [at ]tiedekustantajat.fi

Leave a Reply

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.