Avoin tiedejulkaiseminen tienhaarassa

Ilva, J (2016). Avoin tiedejulkaiseminen tienhaarassa. Tietolinja, 2016(1). Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe201602105317
 

Avoimen tiedejulkaisemisen edistäminen on välillä muistuttanut taistelua tuulimyllyjen kanssa. Lupaavienkin edistysaskelten jälkeen on usein tullut vastaan uusia viivästyksiä. Muutaman viime vuoden aikana tilanne on kuitenkin muuttunut. Avoimuuden tarjoamien etujen ansiosta sen taakse on löytynyt yhä vahvempi poliittinen konsensus, joka on tukenut uusien käytäntöjen ja palveluiden luomista.

Vaikka kehitys kohti avoimuutta näyttää etenevän jo pysäyttämättömällä voimalla, on edelleen monin tavoin epäselvää missä muodossa, millä ehdoilla ja millä aikataululla lopullinen siirtyminen open access -maailmaan tapahtuu. Tämä artikkeli esittelee tarjolla olevia vaihtoehtoja ja analysoi niihin liittyviä haasteita ja mahdollisuuksia.

Vastakkainasetteluja Kirjastoverkkopäivillä

Viime syksyn Kirjastoverkkopäivien kohokohtiin kuului 21.10. pidetty englanninkielinen sessio, jossa Syksy Räsänen (Helsingin yliopisto) ja Kai Karin Geschuhn (Max Planck -instituutti) pitivät molemmat erinomaisen esityksen tieteellisten julkaisujen avoimesta saatavuudesta. Kumpikin oli epäilemättä omasta näkökulmastaan oikeassa, mutta esitysten radikaalit loppupäätelmät ja niissä esitetyt toimenpide-ehdotukset olivat suurelta osin täysin päinvastaisia.

Geschuhnin esitys ”Open Access Is Possible. On the Transition of a Business Model” toisti hänen yhdessä Ralf Schimmerin ja Andreas Voglerin kanssa viime keväänä julkaisemansa white paperin (“Disrupting the subscription journals’ business model for the necessary large-scale transformation to open access”) teemoja. Hänen mukaansa siirtyminen avoimeen julkaisemiseen olisi mahdollista ilman lisärahoitusta, jos tieteellisten aineistojen lisenssimaksuihin käytetyt rahat siirrettäisiin globaalisti open access -maksuihin. Todisteena hän käytti tietoja tähänastisten open access -julkaisujen keskimääräisistä julkaisumaksuista (Article Processing Charge, APC) sekä arvioita tieteellisten julkaisujen määristä ja niiden lisensiointiin käytetyistä summista.

Kuva: Kai Karin Geschuhn Kirjastoverkkopäivillä 21.10.2015.

Kuva: Kai Karin Geschuhn Kirjastoverkkopäivillä 21.10.2015.

Etenkin jos otetaan huomioon se, että suuri osa julkaisuista on monen organisaation yhteisjulkaisuja (joista julkaisumaksu maksetaan vain kerran), lisensiointiin käytetyt rahat riittäisivät Geschuhnin mukaan oikein hyvin kaikkien tieteellisten julkaisujen ostamiseen vapaaksi. Tätä on jo kokeiltu pienemmässä mittakaavassa mm. CERN:in johdolla toteutetussa SCOAP3-projektissa, jossa ostettiin vapaaseen käyttöön tietyn fysiikan alan keskeisiä lehtiä. Neuvottelut eivät välttämättä ole helppoja ja kustannukset voivat jakautua organisaatioiden kesken toisin kuin ennen, mutta julkaisut olisivat tämän jälkeen vapaasti saatavilla, ja kustantajat voisivat jatkaa julkaisutoimintaansa vakaalla taloudellisella pohjalla.

Syksy Räsänen taas lähti omassa esityksessään liikkeelle fyysikkojen ArXiv-julkaisuarkiston yhteydessä syntyneistä kokemuksista. Hänen mukaansa ArXivin kaltainen tietenalan oma julkaisuarkisto täyttää kaikki tieteellisen julkaisemisen vaatimukset julkaisujen vertaisarviointia lukuunottamatta – ja tämäkin puute olisi mahdollista ratkaista arkistojen päälle rakennettavien ”lehtien” (”overlay journals”) avulla. Räsäsen mukaan kaikki tämän alan tutkijat lukevat tuoreet tieteelliset julkaisut nimenomaan ArXivista eikä jälkikäteen ilmestyviä perinteisiä lehtiä lue enää kukaan. SCOAP3:n kaltaisia hankkeita, joissa kustantajille maksetaan perinteisten lehtien avaamisesta vapaaseen käyttöön, hän piti suorastaan haitallisina. Räsäsen sanoma oli, että tieteellisen kommunikaation kanavat pitäisi uudistaa tutkijoiden ehdoilla siten, että nykymuotoisista lehdistä ja kustantajista päästään eroon.

Kuva: Syksy Räsänen Kirjastoverkkopäivillä 21.10.2015.

Mistä Geschunin ja Räsäsen näkemysten eroavaisuudet johtuvat? Geschuhnin toimenpide-ehdotukset ovat peräisin kirjastojen ja tutkimusorganisaatioiden näkökulmasta, jossa keskeisiä pragmaattisia haasteita ovat mm. kustantajien kanssa käytävät sopimusneuvottelut ja tieteellisten julkaisujen hankinnasta aiheutuvat kustannukset. Räsäsen näkemykset taas edustavat pikemminkin tutkijalähtöistä idealismia, jossa tieteellisen julkaisemisen käytäntöjä halutaan uudistaa tutkijoiden tieteelliseen kommunikaatioon liittyvistä tarpeista lähtien.

Molempia näkemyksiä yhdistää se, että suuret kansainväliset kustantajat nähdään selkeänä vastapoolina. Näkemykset eroavat kuitenkin toisistaan siinä, miten ne suhtautuvat tieteellisen julkaisemisen rakenteisiin ja konventioihin. Siinä missä Geschuhnin esittämässä mallissa kustantajien ja lehtien rooli jatkuu ainakin lyhyellä tähtäimellä suurin piirtein nykyisen kaltaisena, Räsänen on valmis kyseenalaistamaan perinteisten toimijoiden roolin ja nykymuotoisen tieteellisen kustannustoiminnan tarpeellisuuden.

”Koko programmi toimeen”?

Geschuhnin ja Räsäsen Kirjastoverkkopäivillä esittämät näkemykset ovat vain kaksi esimerkkiä open access -keskustelun ääripäistä. Open access -keskustelulle on jo pitkään ollut tyypillistä, että keskustelijat puhuvat usein suurelta osin toistensa ohitse, ja yhden yhteisen kaikkien jakaman avoimen julkaisemisen tulevaisuutta koskevan vision sijaan tarjolla on monta keskenään ristiriitaista visiota. Ideologiset ja pragmaattiset näkökulmat sekoittuvat keskustelussa, ja samoista faktoista saatetaan päätyä hyvinkin erilaisiin johtopäätöksiin.

Välillä tämä johtaa suorastaan surkuhupaisiin sananvaihtoihin tyyliin ”meidän OA on parempaa kuin teidän” tai ”teidän OA ei ole oikeaa OA:ta”. Kuten saattaa arvata, open access -väen eriseuraisuus ja keskinäinen kinastelu on ollut omiaan aiheuttamaan huvittuneisuutta open access -kriittisten kustannusalan ihmisten keskuudessa. Pitkän linjan väki voi muutenkin hymähdellä näkemyksille, jotka saattavat heidän näkökulmastaan kuulostaa pikemminkin ideologiaan pohjautuvalta intoilulta kuin vakavasti otettavilta faktapohjaisilta argumenteilta. Osaltaan tietojen puutteellisuuteen saattaa toki vaikuttaa sekin, että neuvottelut suurten kustantajien kanssa on perinteisesti käyty suljettujen ovien takana, eikä esim. sopimusten hintojen tai kaikkien muidenkaan sopimusehtojen julkistaminen ole yleensä ollut mahdollista.

Toisaalta innostuksella ja radikaaleilla päämäärilläkin on puolensa. Pelkkä tämänhetkisistä käytännöistä ja aiemmin tapahtuneesta lähtevä pragmaattisuus voi johtaa liikaan varovaisuuteen, jolloin mitkään radikaalit muutokset eivät tunnu mahdollisilta ja ratkaisuina tarjotaan vain pientä hienosäätöä nykytilanteeseen. On ilmeistä, että digitaaliset formaatit, Internet ja avoin julkaiseminen tarjoaisivat mahdollisuuksia merkittävälle tieteellisen kommunikaation mekanismien uudistamiselle, jos vain tarpeettomista vanhoista rakenteista ja käytännöistä päästäisiin tavalla tai toisella eroon.

Avoimuuden määritelmistä ja sisällöstä käydään myös jatkuvaa kädenvääntöä, ja on todennäköistä että käsitykset elävät myös tulevaisuudessa sitä mukaa kun aineistoille ilmaantuu välineiden ja menetelmien kehittyessä uusia käyttötapoja. Yksi open access -liikettä viime aikoina jakaneista kysymyksistä liittyy aineistojen lisensiointiin. Osa open access -aktiiveista pitää ehdottomana vaatimuksena julkaisujen lisensoimista CC BY -lisenssillä, joka mahdollistaa aineistojen uusiokäytön ja tiedon louhinnan niiden sisällöstä (”Libre OA”). Tiukimman tulkinnan mukaan aineistot, joita ei ole lisensioitu tällä lisenssillä eivät ole oikeasti avoimia aineistoja. Tällä tulkinnalla on kannatusta etenkin luonnontieteiden piirissä, jossa laskennallisella tutkimuksella ja aineistojen koneellisella analyysillä on jo pitkät perinteet.

Toisaalta humanististen ja yhteiskuntatieteiden puolella CC-BY-lisenssin pakollisuudelle ei ole vastaavaa kannatusta, sillä se sallii mm. julkaisujen kaupallisen uudelleenjulkaisemisen, myös ilman tekijän lupaa. Niinpä tältä suunnalta on haluttu korostaa sitä, että aineistojen avaaminen vapaasti luettaviksi (”Gratis OA”) on jo sinällään aivan legitiimi päämäärä, jonka saavuttamiseen on siihenkin vielä pitkä matka.

Vaikka tieteenalojen välillä on eroja avointa julkaisemista koskevissa näkemyksissä, niitä ei kannata kärjistää liiaksi. Avoin julkaiseminen on edistynyt nopeimmin luonnontieteiden ja lääketieteen puolella, jossa myös julkaisuvolyymi on suurin ja tieteellisiä julkaisuja sisältävien aineistopakettien lisensioinnista aiheutuu eniten kustannuksia. Suurin osa avoimen julkaisemisen uusista innovaatioista on tehty näillä aloilla. Toisaalta humanistienkin keskuudessa on ollut jo pitkään avoimeen julkaisemiseen liittyvää aktiivisuutta, joka on viime aikoina saanut entistä enemmän tuulta purjeisiinsa mm. viime vuoden lopulla julkaisutoiminnan aloittaneen Open Library of Humanitiesin myötä.

Kohti avoimia lehtiä

Suurten kustantajien valta-asema tieteellisessä kustantamisessa on vahvistunut jatkuvasti jo usean vuosikymmenen ajan. Ne ovat laajentaneet reviiriään sekä yrityskaupoilla, ottamalla hoitaakseen tieteellisten seurojen ulkoistamia julkaisukanavia että perustamalla kokonaan uusia lehtiä. Toiminta on yleensä erittäin tuottavaa, sillä julkaisujen kirjoittajille tai niiden vertaisarviointiin osallistuneille tutkijoille ei makseta korvauksia heidän tekemästään työstä. Tiedekustantajista suurin, Elsevier, tekee miljardiluokan bisnestä vakaalla, reilusti yli 30 %:n suuruisella voittomarginaalilla.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että huomattava määrä tieteellisen toiminnan tukemiseen tarkoitettua rahoitusta valuu kustannusyhtiöiden osakkeenomistajille sen sijaan että se edistäisi tutkimusta itseään (ks. myös Euroopan johtavien tutkimusyliopistojen liiton LERU:n lausunto ”Christmas is Over”). Yliopistot ostavat kustantajilta takaisin julkisella rahoituksella tuottamansa tutkimustulokset, jotka ovat käytännössä vain maksukykyisten organisaatioiden ulottuvilla. On kyseenalaista onko kustantajien julkaisuille tuottama konkreettinen lisäarvo etenkään nykyisenä Internet-aikakautena läheskään näin arvokasta.

Nykytilanne on tieteellisen kommunikaation näkökulmasta kaikkea muuta kuin optimaalinen. Sitä pitävät kuitenkin yllä tieteelliseen meritoitumiseen liittyvät intressit, jotka kannustavat tutkijoita julkaisemaan ”parhailla mahdollisilla foorumeilla”. Käytännössä nämä ovat usein suurten kustantajien julkaisemia perinteisiä tiedelehtiä, joiden artikkeleihin viitataan keskimäärin eniten. Näiden lehtien vertaisarviointi, taitto tai muutkaan ominaisuudet eivät välttämättä ole oleellisesti muita parempia, vaan kyseessä on pikemminkin itseään vahvistava kierre, jossa arvostettuun asemaan päässeeseen lehteen tarjotaan eniten julkaisuja. Tavallaan kyse on siis kustantajan omistamasta brändistä, jonka avulla tutkijat keräävät itselleen symbolista pääomaa.

Tieteellisen kustannustoiminnan pääasiallinen rahoittaja ovat tieteelliset kirjastot. Kustantajat myyvät lehdet kirjastoille osana laajoja aineistopaketteja (”the Big Deal”), jotka sisältävät välttämättömiksi koettujen huippulehtien lisäksi myös suuren määrän muita aineistoja. Kirjastojen mahdollisuudet aineistopakettien kilpailuttamiseen ovat rajalliset, sillä keskeisiä lehtiä ei välttämättä saa muualta. Niinpä aineistot ovat monessa tapauksessa hyvin kalliita ja niiden hinnat ovat myös nousseet vuosi vuodelta, mitä kustantajat puolestaan perustelevat artikkelien ja lehtien määrän jatkuvalle kasvulla.

Tutkijoiden näkökulmasta heille kohdistuvat viestit ovat tällä hetkellä jossain määrin ristiriitaisia ja hämmentäviä – toisaalta tieteellinen eloonjääminen edellyttää monissa tapauksissa julkaisemista kansainvälisissä ”huippulehdissä”, toisaalta tutkijoiden pitäisi julkaista avoimesti ja tehdä avointa tiedettä. Tavallaan tässäkin on kyse siitä, miten pitkälle nykytilanteen halutaan säilyvän ja miten pitkälle nykyisiä rakenteita ja käytäntöjä ollaan valmiita muuttamaan tieteen itsensä parhaaksi.

Julkaiseminen avoimissa tiedelehdissä eli ns. kultainen open access (Gold OA) on yleistynyt vähitellen. Avointen lehtien perustaminen tai vanhojen lehtien muuttaminen avoimiksi julkaisukanaviksi on kuulunut alusta lähtien open access -liikkeen keskeisiin päämääriin. Koska myös avoimesta julkaisemisesta aiheutuu kustannuksia, monet open access -lehdet ovat ryhtyneet rakentamaan toimintaansa julkaisumaksujen varaan. Oletuksena on, että maksun maksaa joku muu kuin kirjoittaja itse, esim. tutkimushanke, yliopisto tai tutkimuslaitos. Käytännössä tutkijat ovat kuitenkin joutuneet maksamaan julkaisumaksuja myös omasta pussistaan, jos maksuihin ei ole varattu rahaa hankkeen tai organisaation budjetissa tai jos tutkija ei ole artikkelia tehdessään ollut työsuhteessa.

Julkaisumaksujen suuruus vaihtelee yleensä muutamasta sadasta eurosta useisiin tuhansiin euroihin. Keskiarvo asettuu – käytetystä tietolähteestä riippuen – Gold OA- lehdissä jonnekin vajaan tuhannen euron ja reilun puolentoista tuhannen euron välimaastoon. 2.000 tai 3.000 euron suuruiset julkaisumaksut ovat melko yleisiä, ja joissakin lehdissä maksut ovat tätäkin suurempia. Tieteenalojen välillä on suuria eroja siinä, miten korkeina tällaiset maksut koetaan tai miten valmiita niitä ollaan maksamaan. Tilannetta onkin monissa maissa pyritty tasapainottamaan keskitetyillä yliopistotason rahastoilla, jotka tehostavat maksujen hallinnointia ja antavat organisaatioille kokonaiskuvan siitä miten paljon rahaa ne käyttävät julkaisumaksuihin. Tällä tiedolla on suuri merkitys etenkin siinä tapauksessa jos kirjastojen aineistojen lisenssisopimuksiin käyttämiä varoja ryhdytään siirtämään open access -maksuihin.

Etenkin suurten kustantajien muuttaessa lehtiään open access -julkaisuiksi oleellinen kysymys on myös se, mitä tapahtuu kustantajien voittomarginaaleille. Missä määrin kustantajat rahastavat omistamillaan brändeillä ja missä määrin julkaisumaksut heijastelevat julkaisemisen todellisia kustannuksia? Toisaalta voi myös kysyä, tarvitaanko open access -julkaisujen tuottamiseen menneiden vuosien kaltaista raskasta koneistoa, jonka ylläpito käytännössä siirtyisi julkaisumaksuilla maksettavaksi. Esim. Elsevierillä on palkkalistoillaan noin 20.000 työntekijää, joiden palkka on aiemmin maksettu pääosin kirjastoilta kerätyistä lisenssimaksuista saaduilla tuloilla. Suuren kustantajan raskas kustannusrakenne ja sen edellyttämät kalliit julkaisumaksut olivat tärkeä taustatekijä myös viime syksynä paljon julkisuutta saaneessa tapauksessa, jossa Elsevierin kustantaman Lingua-lehden koko toimitusneuvosto päätti erota ja perustaa uuden Glossa-nimisen open access -lehden Open Library of Humanitiesin tarjoamalle julkaisualustalle.

Julkaisumaksuihin perustuvan bisnesmallin vahvuudet ovat konkretisoituneet etenkin Public Library of Sciencen julkaiseman PLoS One -lehden menestyksen kautta. PLoS One nousi muutama vuosi sitten maailman ylivoimaisesti suurimmaksi tieteelliseksi julkaisukanavaksi, ja vaikka sen volyymi on sittemmin kääntynyt hienoiseen laskuun, sen rinnalle on perustettu useita muita samantapaisilla periaatteilla toimivia ns. megalehtiä (”mega journals”). PLoS Onen ideana on ollut keventää artikkelien vertaisarviointiprosessia siten, että tutkimustulosten merkittävyyden sijasta arvioidaan ainoastaan sitä, että tutkimus on toteutettu asianmukaisella tavalla. Niinpä sen julkaisee huomattavasti suuremman osan sille tarjotuista artikkeleista kuin varsinaiset huippulehdet, ja sen julkaisuviive on moniin muihin lehtiin verrattuna varsin lyhyt. PLoS Onen valitsemien toimintatapojen taustalla on myös huippulehti-ideologian kritiikkiä – erityisen mullistavia tutkimustuloksia tavoittelevissa lehdissä on useissa yhteyksissä todettu julkaistavan keskimääräistä enemmän virheellisiä tai metodiselta taustaltaan kyseenalaisia tuloksia.

Open access -julkaisemisen ikäväksi koettuihin lieveilmiöihin kuuluvat myös ns. saalistavat lehdet (”predatory journals”), jotka pyrkivät ensisijaisesti rahastamaan julkaisumaksuilla ja tinkivät julkaisujen laadunarvioinnista. Todelliseen merkitykseensä nähden ne ovat kuitenkin saaneet ylenpalttisen paljon huomiota, toisaalta oman massapostituksiin perustuvan markkinointistrategiansa vuoksi, osin siksi että niiden olemassaolo on sopinut vahvistamaan muutosvastarintaisten tahojen ennakkoluuloja. Toki saalistavien tai harmaalla alueella toimivien lehtien olemassaolon taustalla on myös vakavampia globalisaation liittyviä ongelmia – paine julkaisujen tuottamiseen kohdistuu voimakkaana myös kolmannen maailman maiden tutkijoihin, joilla ei välttämättä ole riittäviä taloudellisia, kielitaidollisia tai metodisia valmiuksia saada artikkeleitaan julkaistua johtavissa länsimaisissa lehdissä.

Maksullisten open access -lehtien lisäksi on olemassa myös runsaasti maksuttomia lehtiä, jotka toimivat joko muiden tulonlähteiden (esim. taustaorganisaation tuki) varassa tai lähes nollabudjetilla ilman pysyvää rahoitusta. Lehtiä ja palveluja on toki mahdollista rakentaa myös vapaaehtoistyön varaan, mutta pitkällä tähtäimellä tämä ei ole välttämättä kestävä malli. Miten pitkään vapaaehtoisten innostus ja motivaatio riittää? Onko vapaaehtoisilla riittävästi osaamista esim. lehden teknisen infrastruktuurin kehittämiseen – olettaen ettei lehti ilmesty osana jotain isompaa palvelua?

Julkaisumaksuja vierastetaan etenkin humanistissa ja yhteiskuntatieteissä, joissa projektirahoitukset ovat usein pienempiä ja tutkijat saattavat tuottaa julkaisuja myös ilman rahoitusta. Niinpä esim. Open Library of Humanities on lähtenyt julkaisumaksujen sijaan rakentamaan toimintaansa kirjastoilta tai kirjastojen muodostamilta konsortioilta kerättävien vapaaehtoisten tukimaksujen varaan.

Ongelmallinen hybridimalli

Varsinaisten Gold OA -lehtien rinnalla tutkijoille on tarjolla runsaasti mahdollisuuksia julkaista artikkeleitaan myös ns. hybridijulkaisukanavien kautta. Hybridijulkaisukanavat ovat tyypillisesti tieteellisiä lehtiä, joiden sisältö on pääasiallisesti vain maksavien asiakkaiden saatavilla, mutta jotka tarjoavat kuitenkin julkaisumaksua vastaan mahdollisuuden julkaista yksittäisiä artikkeleita myös avoimesti kustantajan palvelussa.

Alan pioneeri oli Springer omalla Open Choice -konseptillaan, mutta muutkin suuret kustantajat ovat ryhtyneet vähitellen tarjoamaan samaa toimintamallia. Kustantajien näkökulmasta malli vaikuttaa turvalliselta, sillä siirtyminen avoimeen julkaisemiseen tapahtuu artikkeli kerrallaan ja julkaisumaksuista saadut tulot korvaavat mahdolliset tilaustulojen menetykset. Toisaalta, vaikka hybridijulkaisukanavia on jo paljon, niissä julkaistaan edelleen melko vähän open access -artikkeleita, ja niitä on muutenkin pidetty monin tavoin ongelmallisena ilmiönä. Monissa maissa tutkimusrahoittajat ja yliopistot ovat linjanneet, etteivät ne myönnä tukea hybridilehdissä julkaistavien artikkelien julkaisumaksuihin. Merkittävin poikkeus on Iso-Britannia, jossa OA-artikkelien julkaiseminen hybridilehdissä onkin edistynyt nopeammin kuin useimmissa muissa maissa.

Hybridimallin keskeinen varjopuoli on se, että näissä julkaisukanavissa julkaisumaksut ovat keskimäärin selkeästi kalliimpia kuin puhtaissa Gold OA-julkaisukanavissa. Tämän on tulkittu johtuvan siitä, että markkinamekanismi ei toimi niiden kohdalla toistaiseksi senkään vertaa kuin varsinaisten OA-julkaisukanavien kohdalla. Kustantajat vetoavat tässä kohdassa siihen, että etenkin huippulehdet hylkäävät suurimman osan niille tarjotuista käsikirjoituksista, mikä aiheuttaa lisäkuluja.

Kirjastojen kannalta kiusallista on, että kustantajat voivat niin halutessaan rahastaa samoista aineistoista kahteen kertaan, sekä julkaisu- että tilausmaksuina (”double dipping”). Vaikka monet kustantajat ovat parantaneet toimintansa läpinäkyvyyttä, open access -artikkeleiden osuuteen perustuvien alennusten suuruus on edelleen neuvottelukysymys. Lisäksi kustantajien palveluissa julkaistut yksittäiset avoimet artikkelit ovat usein hankalasti identifioitavissa ja löydettävissä. Hybridijulkaisukanavien kohdalla on myös tullut ilmi tapauksia, joissa APC on maksettu, mutta artikkeli ei silti ole vapaasti saatavilla.

Hybridimalli vaikuttaa joka tapauksessa pidemmän päälle siirtymäkauden ratkaisulta. Ainakin kirjastojen, rahoittajien ja artikkeleita julkaisevien tutkijoiden näkökulmasta olisi toivottavaa, että hybridilehdet voisivat mahdollisimman pian siirtyä kokonaan open access -julkaisuksi. Toinen asia toki on, millaisella hinnalla tai millaisilla ehdoilla kustantajat ovat valmiita tähän.

Rinnakkaistallentaminen vaihtoehtona

Gold OA- tai hybridilehdissä julkaisemisen lisäksi myös tilausmaksullisissa lehdissä ilmestyneitä artikkeleita on mahdollista saada vapaaseen käyttöön rinnakkaistallentamalla ne avoimeen julkaisuarkistoon. Tällä ns. vihreällä mallilla on jo kohtuullisen pitkä historia, aina fyysikkojen ArXiv-julkaisuarkiston (1991) perustamisesta lähtien. Tieteenalakohtaiset arkistot ovat saavuttaneet merkittävän aseman vain muutamalla alalla; organisaatiokohtaisia arkistoja on sen sijaan perustettu useita tuhansia eri puolilla maailmaa. Rinnakkaistallentaminen on tutkijoille ilmaista, eikä yleensä avoimen lähdekoodin ohjelmistoihin perustuvien julkaisuarkistojen ylläpidostakaan aiheudu tutkimusorganisaatioille ylitsepääsemättömän suuria kustannuksia. Julkaisuarkistojen ohella tutkijoiden huomiosta kilpailevat tosin myös tutkimustietojärjestelmät (Current Research Information System, CRIS) ja kaupallisista lähtökohdista toimivat tutkijoiden verkostoitumispalvelut (ResearchGate, Academia.edu, jne.), joilla kaikilla on osin päällekkäisiä toimintoja, vaikka niiden missiot ovat erilaisia.

Vihreän mallin keskeinen periaatteellinen ongelma on kuitenkin se, että rinnakkaistallentaminen jättää tieteellisten julkaisukanavien tulevaisuuden avoimeksi. Julkaisuarkistoon tallennettu julkaisun avoin rinnakkaiskopio parantaa toki merkittävästi aineistojen saatavuutta, ja tutkimusorganisaatioilla voi olla muitakin intressejä kerätä tuottamansa julkaisut yhteen keskitettyyn palveluun. Rinnakkaistallentamisen yleistymisen on myös haluttu nähdä tarjoavan argumentteja aineistojen lisenssimaksujen alentamisen puolesta. Mutta oletuksena on ollut joka tapauksessa se, että julkaisu ilmestyy myös muun julkaisukanavan kautta, ja julkaisun vertaisarviointi ja laadunvarmistus hoituu tässä yhteydessä. Jos kaikki julkaisut jonain päivänä rinnakkaistallennetaan ja ne ovat sitä kautta vapaasti saatavilla, miten ja millä resursseilla taataan julkaisukanavien toiminnan – ja samalla myös niiden yhteydessä tapahtuvan vertaisarvioinnin – jatkuminen?

Yhtenä ratkaisuna tähän ongelmaan on kehitelty ajatusta vertaisarvioinnin kytkemisestä julkaisuarkistoihin tai – Syksy Räsäsen tapaan – erillisten lehtiä muistuttavien julkaisukanavien rakentamisesta niiden päälle. Tällaisessa mallissa julkaisut tallennettaisiin suoraan julkaisuarkistoon ja ne poimittaisiin tämän jälkeen erilliseen julkaisukanavaan, jos ne vain todetaan riittävän laadukkaiksi. Tämä takaisi tutkijoille nykyisen kaltaisen meritoitumismahdollisuuden. Toisaalta on ilmeistä, että tällainen malli olisi helpointa kytkeä tieteenalakohtaisiin julkaisuarkistoihin (esim. ArXiv), joilla on sekä riittävän suuri julkaisuvolyymi että oman alansa kansainvälisen tiedeyhteisön tuki. Julkaisuarkistot ovat kuitenkin pääasiassa hajautettu infrastruktuuri, jossa jokaisella organisaatiolla on oma arkistonsa. Vaikkei organisaatiorajat ylittävien vertaisarviointipalveluiden luominen olisi periaatteessa mahdotonta, se edellyttäisi kuitenkin laajaa yhteistyötä julkaisuarkistojen ja eri tieteenalojen tutkijayhteisöjen kesken. Tällä hetkellä ei ole näköpiirissa miten tällainen yhteistyö olisi organisoitavissa.

Toinen vihreää mallia vaivanneista ongelmista on ollut liiallinen tietojärjestelmäkeskeisyys. Alkuvaiheessa kymmenkunta vuotta sitten saatettiin uskoa, että pelkkä julkaisuarkiston perustaminen riittäisi innostamaan tutkijat täyttämään sen julkaisuillaan (”build it and they will come”). Vaikka tästä on jo suurimmaksi osaksi opittu pois, usein kantapään kautta, järjestelmät tuntuvat usein edelleen saavan enemmän huomiota kuin niiden ympärille rakennetut prosessit ja tukipalvelut. Käytännössä spontaania tallennusinnostusta ei ole juuri esiintynyt tutkijoiden keskuudessa etenkään laajemmassa mittakaavassa, ja julkaisuarkistot ovat yleensä joko pysyneet lähes tyhjinä tai profiloituneet rinnakkaistallenteiden sijasta muiden aineistotyyppien avulla.

Rinnakkaistallennuksen vauhdittamiseksi säädetyt organisaatiokohtaiset tai tutkimusrahoittajien tallennusmandaatitkaan eivät ole olleet oikotie onneen – nekin tarvitsevat tuekseen toimivia palveluita sekä opastusta, kannustusta että valvontaa. Monessa tapauksessa ne ovat jääneet lähes kuolleeksi kirjaimeksi. Jotkut yliopistot ovat päässeet eteenpäin siten, että kirjastohenkilökunta tekee tietojen syöttämisen ja aineistojen tallentamisen tutkijoiden puolesta. Toisaalta, jos julkaisujen saattaminen avoimiksi tapahtuu suurelta osin ilman tutkijoiden omaa panosta, miten käy syvällisemmän tieteellisten toimintatapojen muutoksen?

Oma ongelmansa ovat myös kustantajien rinnakkaistallennuksen tielle laittamat esteet. Vaikka suurin osa kustantajista tai lehdistä ei varsinaisesti rinnakkaistallennusta kielläkään, on kokonaan toinen asia ovatko ne täysin sydämin mukana edistämässä sen yleistymistä. Keskeinen kustantajien käyttämä painostuskeino ovat embargot eli julkaisuviiveet, joilla on ollut ikävä taipumus pidentyä tutkimusrahoittajien sallimien enimmäisviiveiden pituisiksi. Toinen tilannetta sekoittava tekijä ovat rinnakkaistallennettavaa versiota koskevat rajoitukset: Useimmat kustantajat sallivat tutkijan viimeisen oman (vertaisarvioidun) version tallentamisen. Sekin saattaa kuitenkin poiketa esim. sivunumeroinniltaan ja muultakin ulkoasultaan lopullisesta kustantajan versiosta.

Alun perin ajatuksena oli, että tutkijat varaisivat solmiessaan julkaisusopimusta kustantajan kanssa itselleen oikeudet julkaisun rinnakkaistallentamiseen. Kuten ehkä olisi saattanut arvata, tutkijoilla ei kuitenkaan yleensä ollut riittävää motivaatiota panostaa kallista aikaansa sopimusneuvotteluihin, etenkään kun selkeiden vastauksien saaminen kustantajien puolelta on tyypillisesti hankalaa. Julkaisukohtaisten sopimusmuutosten hallinnointi olisi lisäksi aiheuttanut tavattoman paljon työtä sekä kustantajien että myös julkaisuarkistoja ylläpitävien tutkimusorganisaatioiden päässä. Niinpä lopulta päädyttiin helpoimmalta tuntuneeseen ratkaisuun: kustantajien tai lehtien määrittelemät tallennuspolitiikat on koottu brittiläiseen Sherpa/Romeo-tietokantaan. Vaikka Sherpa/Romeon käyttämät värikoodit ovat kryptisempiä kuin voisi toivoa, osin kustantajien tarkoituksellisenkin sekavista linjauksista johtuen, systeemi on perusideoiltaan aivan toimiva.

Toisaalta, vaikka keskitetysti ylläpidetyt tiedot kustantajien ja lehtien politiikoista helpottavat käytännön prosesseja, ongelmaksi jää se, että ehtojen määritteleminen on tässä mallissa yksipuolisesti kustantajien päätösvallassa. Tämä koskee myös aineistojen lisensiointia – jos tutkija luovuttaa julkaisusopimuksessa julkaisunsa oikeudet kustantajalle, sitä ei ole julkaisuarkistossakaan mahdollista avata esim. CC-lisenssillä ilman kustantajan lupaa. Tilanteen muuttamiseksi tarvitaan siis joko riittävän ylhäältä tulevia poliittisia linjauksia, joihin kustantajienkin olisi pakko taipua, tai sitten tallennusoikeuksista pitää pystyä sopimaan tutkimusorganisaatioiden ja kustantajien välisissä neuvotteluissa, joissa kustantajilla on käytännössä vahva neuvotteluasema.

Vallankumous, tässä ja nyt?

Joulukuussa 2015 järjestetyssä Berlin 12 -konferenssissa pääteemana oli Max Planck -instituutin white paperissa ehdotettu globaali siirtyminen lisenssimaksuista open access -maksuihin. Paperin kirjoittajiin kuulunut Ralf Schimmer esitteli konferenssissa kunnianhimoisen tiekartan, jossa luonnosteltiin sitä miten asian kanssa kannattaisi edetä. Tavoitteena on lisenssimaksut ja julkaisumaksut yhdistävien sopimusten (”offsetting agreements”) neuvotteleminen kustantajien kanssa siten, että open access -julkaisemiseen siirtymisestä ei aiheudu organisaatioille lisäkustannuksia. Tiekartassa esitetään myös laajamittaista kansainvälistä yhteistyötä ja kansallisten kontaktipisteiden nimeämistä tietojen vaihdon kehittämiseksi ja yhteisten käytäntöjen luomiseksi.

Max Planck -instituutin hahmottelemassa mallissa suurin haaste on se, että toimiakseen siirtymisen lisenssimaksuista open access -julkaisemisen tukemiseen pitäisi tapahtua globaalisti, tai ainakin sen taakse pitäisi saada riittävän suuri massa toimijoita. Lisenssimaksuilla kun ei suinkaan osteta pääsyä vain kunkin yliopiston tutkijoiden tuottamiin julkaisuihin, vaan saman tien koko maailman tutkijoiden tuotoksiin. Ehdotus onkin herättänyt paljon vastakaikua Euroopassa, mutta USA:ssa se on saanut jossain määrin skeptisemmän vastaanoton. Osin syynä lienee se, ettei USA:ssa ole yhteisten linjausten tai neuvotteluiden tueksi vastaavia kansallisia rakenteita, vaan amerikkalaisyliopistot ovat tältä osin paljon enemmän omillaan.

Berlin 12 -konferenssin järjestelyt aiheuttivat myös jonkin verran kitkeriä kommentteja – kyseessä oli kutsutuille osallistujille rajattu tilaisuus, jonka esitykset julkaistiin verkossa vasta viikkoja itse tapahtuman jälkeen (ks. Richard Poynder: ”The Open Access Movement Slips Into Closed Mode”). Osa ulkopuolelle jääneistä open access -aktiiveista esitti uhkakuvia siitä, että avoimen julkaisemisen edistäminen olisi nyt katoamassa avoimesta julkisuudesta kabineteissa tapahtuviin suljettuihin neuvotteluihin.

Mallin kriitikot ovat myös olleet huolissaan siitä, millaisilla hinnoilla tai millaisilla ehdoilla kustantajien kanssa olisi mahdollista sopia julkaisujen avoimuudesta. Esim. SCOAP3:n kohdalla ei neuvotteluissa saavutettu kustannussäästöjä. Muuttuisivatko aineistolisenssien tämänhetkiset hinnat vain sopimusten kautta enemmän tai vähemmän suoraan pysyviksi open access -maksuiksi?

Kustantajien kanssa solmituista sopimuksista on saatu tuoretta kokemusta mm. Alankomaista ja Itävallasta. Etenkin Alankomaiden syksyllä 2015 käydyt sopimusneuvottelut herättivät paljon huomiota, osin niihin liittyneiden boikottiuhkausten vuoksi. Varsinaiseen boikotointiin asti ei kuitenkaan päästy, sillä Alankomaat ja Elsevier pääsivät sopuun uudesta sopimuksesta jo viime vuoden puolella.

Perinteiseen tapaan sopimuksen sisältö (ml. sen hinta) on suurelta osin luottamuksellista tietoa, joten julkisuudessa olleiden tietojen pohjalta on vaikea arvioida, miten merkittäviä erittäin hankalana neuvottelukumppanina tunnetulta Elsevieriltä saadut myönnytykset oikeastaan ovat. Elsevier on luvannut, että vuonna 2018 30% hollantilaisten tutkijoiden kirjoittamista artikkeleista on vapaasti saatavilla, eli luvassa on vähittäinen siirtymävaihe suuntaan, johon kustantajat olisivat ilmeisesti muutenkin menossa. Muiden kustantajien kanssa Alankomaat on joka tapauksessa onnistunut sopimaan nopeammistakin muutoksista, tuoreimpana esimerkkinä helmikuun alussa julkistettu Wileyn kanssa solmittu sopimus, jossa luvataan avata 100% hollantilaisten tutkijoiden artikkeleista vapaaseen käyttöön.

Vaikka Hollanti on toistaiseksi ollut kansallisen tason offsetting-sopimusten edelläkävijä, vastaavia suunnitelmia on myös muualla. Tämä ei silti tarkoita sitä, että Gold OA tai kustantajien kanssa solmittavat sopimukset olisivat jatkossakaan ainoa tie avoimeen saatavuuteen. Myös rinnakkaistallentamisessa on saavutettu viime aikoina merkittäviä edistysaskelia mm. johtaviin open access -maihin kuuluvassa Iso-Britanniassa, jossa on sekä perustettu yliopistokohtaisia rahastoja julkaisumaksujen hallinnointiin (ks. Tietolinjassa 2/2015 julkaistu raportti OAI9-konferenssissa) että kytketty julkaisujen rinnakkaistallennusvelvoite kansalliseen tutkimuksenarviointiin. Niinpä maa on onnistunut etenemään samaan aikaa molemmilla rintamilla, sekä kultaisen että vihreän OA:n parissa.

Nähtäväksi jää, miten nopealla aikataululla tai millaisilla ehdoilla lopullinen siirtyminen avoimeen julkaisemiseen tapahtuu. Tapahtuuko muutos pääosin jo muutamassa vuodessa vai meneekö siihen pidempään? Säilyvätkö nykymuotoiset tieteelliset lehdet ja sarjat vai tapahtuuko tieteellisessä kommunikaation kanavissa ja muodoissa saman tien suurempiakin muutoksia? On hyvä pitää mielessä, ettei muutos suinkaan etene luonnonvoiman lailla johonkin ennalta määrättyyn suuntaan, vaan nyt tekemillämme valinnoilla saattaa olla vaikutuksia hyvinkin pitkälle tulevaisuuteen.

Kirjoittajan yhteystiedot

Jyrki Ilva, tietojärjestelmäasiantuntija
Kansalliskirjasto, kirjastoverkkopalvelut
PL 26, 00014 Helsingin yliopisto
jyrki.ilva [at] helsinki.fi