Tiedonhallintaa vaihtoehtoisten faktojen aikakaudella

Ilva J (2017). Tiedonhallintaa vaihtoehtoisten faktojen aikakaudella. Tietolinja, 2017(1). Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe201702151603

Viimeistään USA:n viimesyksyisten presidentinvaalien myötä olemme päätyneet tilanteeseen, jossa monet aiemmin itsestään selviltä tuntuneet totuudet ovat kääntyneet päälaelleen. Julkinen keskustelu on alkanut sekä meillä että muualla pyöriä yhä enemmän ”valemedioiden” ja ”vaihtoehtoisten faktojen” kaltaisten ilmiöiden ympärillä, ja julkisen tilan on vallannut perinteisen median ja perinteisten totuutta määritelleiden auktoriteettien asemaa kyseenalaistavien viestien hyökyaalto.

Tässä tilanteessa julkisen keskustelun agendan pääsevät monilta osin määrittelemään vankkoja mielipiteitä esittävät ääriryhmät. Vaikka kansalaisten enemmistö olisi edelleen hyvää tarkoittavia ”tolkun ihmisiä”, voimakkaat ideologiset lähtökohdat tekevät rationaalisiin argumentteihin perustuvan eri ryhmien väliseen yhteisymmärrykseen tähtäävän poliittisen keskustelun vaikeaksi.

Tämän populistiseen retoriikkaan kytkeytyvän muutoksen pysyvyydestä on vielä liian aikaista tehdä pidemmälle meneviä päätelmiä, eikä se ehkä kuulu Tietolinja-lehden toimialaankaan. On kuitenkin ollut hätkähdyttävää huomata, miten haavoittuviksi vakaina pidetyt länsimaiset demokratiat ovat osoittautuneet huhujen, äärimielipiteiden ja salaliittoteorioiden vyörytyksessä. Häikäilemättömimpien poliittisten toimijoiden tekemät siirrot ovat nostattaneet jopa keskustelun siitä, olemmeko siirtyneet ”totuuden jälkeiseen” aikaan, jossa millään ei enää ole väliä ja mikä tahansa muuttuu mahdolliseksi. Mitä tämä merkitsee kirjastojen ja muiden niiden kaltaisten toimijoiden kannalta?

Vaikka edellä kuvattujen ilmiöiden perimmäiset syyt ovat muualla, vaikuttaa kuitenkin ilmeiseltä, että tiedonvälityksen ja julkisen keskustelun kanavissa teknologisten innovaatioiden myötä tapahtuneet muutokset ovat vauhdittaneet osaltaan tilanteen kärjistymistä. Teknologiset innovaatiot ovat muokanneet julkisen keskustelun edellytyksiä jo aiemmin: kirjanpainotaito valjastettiin poliittisen ja uskonnollisen propagandan välittämiseen heti uuden ajan alussa; sittemmin totalitääriset valtiot ovat olleet hyvinkin vainoharhaisia radion, elokuvan ja television kaltaisten massamedioiden kontrolloinnissa.

Verkkoympäristö ja sosiaalinen media ovat kuitenkin aiempaa tehokkaampia paikalliset rajat ylittävien virtuaalisten yhteisöjen luomisessa. Nämä rakentuvat sekä paikallisuuden ja sukulaisuus- tai ystävyyssuhteiden että yhteisten mielenkiinnon kohteiden ja uskomusten ympärille. Samalla ne tarjoavat välineitä propagandan välittämiseen hyvin suurille ihmismäärille kustannustehokkaasti ja ilman perinteisen median kaltaisten toimijoiden tekemää suodatusta. Teknisen ja kaupallisen logiikan pohjalta rakennetut verkkopalvelut on monessa tapauksessa ollut yllättävän helppoa valjastaa enemmän tai vähemmän kyseenalaisten päämäärien edistämiseen.

Oma mielenkiintoinen sivujuonteensa viimeaikaisissa tapahtumissa on ollut monessa yhteydessä esiin noussut epäluulo ja vihamielisyys tieteellistä tutkimusta, tutkijoita ja ylipäätään perusteltua tietoa kohtaan. Ääripäiden logiikan hallitsemassa maailmassa faktat ovat pelinappuloita, joilla on arvoa ainoastaan silloin kun ne tukevat oman ryhmän näkemyksiä. Jos sopivia faktoja ei ole riittävästi, niitä voi keksiä lisää. Kyse on uskomuksista, joita on vaikea horjuttaa edes tieteellisen tutkimuksen tarjoamilla rationaalisilla argumenteilla, vaikka uskomuksiin kohdistuvat kriittiset kommentit saatetaankin kokea kiusallisina.

Tästä näkökulmasta tiedekin voi näyttäytyä vain yhtenä vaihtoehtoisena uskomusjärjestelmänä muiden joukossa. Ja ovatko tieteilijätkään aina samaa mieltä kaikesta?  Vaikkei monille esim. ilmastonmuutokseen tai maahanmuuttoon kohdistuville epäilyksille ole uskottavia perusteita, ne voivat päästä ohjaamaan poliittista päätöksentekoa ja johtaa pahimmillaan katastrofaalisiin seurauksiin. Tieteen auktoriteetin murentuminen saattaa samalla johtaa sekä sen rahoituksen vähenemiseen että tutkimusaiheisiin ja -tuloksiin kohdistuvaan tiukentuvaan poliittiseen kontrolliin.

Kirjastojen kannalta vaihtoehtoisten faktojen aikakausi tuo mukanaan useita eri haasteita. Niiden missioon on perinteisesti kuulunut mahdollisimman luotettavien tietoaineistojen valikointi ja välittäminen eri kohderyhmille, sekä paikallisesti että viime aikoina open access -julkaisemisen yleistyessä yhä enemmän myös maailmanlaajuisesti.  Kun tarjolla on paljon epäluotettavaa ja suorastaan valheellista aineistoa, kirjastojen rooli luotettavien tietoaineistojen lähteenä ja suosittelijana korostuu. Haasteeksi jää toki se, miten hyvin kirjasto pärjää kilpailussa muiden informaatiokanavien kanssa.

Toisaalta kirjastojen tehtäviin on kuulunut myös tuottaa dokumentaatiota aineistoista sekä huolehtia niiden säilyttämisestä ja pitkäaikaisesta saatavuudesta. Verkossa julkaistujen aineistojen vähittäinen häviäminen on muutenkin iso ongelma, mutta poliittisten suhdanteiden muutokset saattavat viedä kirjastot muiden muistiorganisaatioiden mukana uudenlaisten pelastustehtävien äärelle.  Kirjastojen keskeisiin yhteistyökumppaneihin kuuluvan Internet Archiven merkitys on tullut yhä ilmeisemmäksi sitä mukaa kun USA:n uusi hallinto on poistanut valtionhallinnon verkkosivuilta niiden aiemmin sisältämiä tietoaineistoja. Samaan aikaan Internet Archive on päätynyt siirtämään toimintojaan Kanadaan siinä pelossa, että se joutuu jossain vaiheessa vastakkainasetteluun valtionhallinnon intressien kanssa.

Kansalliskirjastojen kaltaisten muistiorganisaatioiden rooliin kuuluu olennaisena osana ajatus siitä, ettei minkään inhimillisen pitäisi olla niille vierasta. Niiden tehtäviin kuuluu tallentaa tulevien tutkijasukupolvien ja muidenkin kiinnostuneiden tarpeisiin vähintään edustava otos kansalaisten mielipiteitä ja maailmankuvaa heijastavasta ja muokkaavasta mediamaisemasta. Tähän kokonaisuuteen sisältyvät perinteisempien aineistojen lisäksi myös sellaiset kenties epämukavilta tuntuvat asiat kuin poliittisten toimijoiden some-viestit, valemedioiden keksityt uutiset ja verkkokeskusteluun osallistuvien trollien levittämä vihapropaganda.  Olimme näistä aineistoista mitä mieltä tahansa, ne ovat kuitenkin osa kulttuuriperintöämme, ja kuten olemme havainneet, ne voivat vaikuttaa radikaalistikin reaalihistorian tapahtumiin.

Tämä ei tarkoita sitä, että kirjastojen hyllyissä tai verkkopalveluissa pitäisi olla tasapuolisesti tarjolla sekä tiedettä että rajatietoa. Ajatus kirjastosta portinvartijana on ehkä auttamattoman vanhanaikainen tilanteessa, jossa lukuisat aineistot ovat jo aikoja sitten karanneet vapaasti saataville verkkoon. Kirjastot voivat kuitenkin valita, mitkä aineistot ovat luotettavampia kuin toiset, mitä aineistoja ne nostavat esiin ja millä tavoin ne sen tekevät.

Vaikka kirjastojen brändi on samaan aikaan muuttumassa perinteisten fyysisten aineistojen merkityksen vähentyessä, ei kirjastoissa kuitenkaan kannata vajota liian syvälle defaitismiin. Teknokraattisen aineistojen ja kuvailutietojen hallinnoinnin rinnalla onkin entistä enemmän syytä keskustella siitä, miksi olemme olemassa, miksi tekemämme työ on tärkeätä ja kenen joukoissa oikein seisomme. Aineistot ja niiden formaatit muuttuvat, niiden mukana kenties myös kirjastojen toimintaympäristöt ja tehtävät, mutta tiedettä, tietoa ja sivistystä tarvitaan edelleen.

***

Tässä Tietolinjan numerossa on jälleen tarjolla monipuolinen kattaus artikkeleita ajankohtaisista teemoista. Juha Hakala käy laajassa artikkelissaan läpi verkkoaineistojen arkistoinnin kehitystä World Wide Webin keksimisestä aina nykypäivään saakka. Hakalan toinen artikkeli käsittelee The European Library -hankkeen vaiheita: pitkään rakennettu yhteiseurooppalainen portaali ei koskaan täyttänyt siihen asetettuja odotuksia.

Kansalliskirjasto avasi helmikuun alussa vapaaseen käyttöön digitoimansa vuosien 1911-1920 sanoma- ja aikakauslehtiaineistot. Tuula Pääkkösen ja Jukka Kervisen teksti valottaa aineistojen avaamisen osakseen saamaa vastaanottoa. Vuoden vaihteessa lopullisesti alas ajettu Nelli-portaali ennätti olla kirjastojen keskeinen työväline toistakymmentä vuotta. Asmo Saarikoski käy artikkelissaan läpi ratkaisuja, joilla Nelli-portaalin toiminnallisuudet pyrittiin korvaamaan Finna-aikakauteen siirryttäessä.

Marja-Liisa Seppälä esittelee artikkelissaan vuodenvaihteessa päättyneen Kilda-hankkeen tuloksia ja metatietojen kehittämiseen liittyviä jatkosuunnitelmia. Seppälä ja Tatja Pusa puolestaan kertovat yhteisessä artikkelissaan kuvailustandardien kansallisen kehittämisryhmän tekemästä työstä.

Jyrki Ilvan kaksi artikkelia liittyvät molemmat avoimeen julkaisemiseen. Artikkeleista ensimmäinen on yleiskatsaus avoimen julkaisemisen tilanteeseen Suomessa; jälkimmäinen artikkeli tarkastelee niin ikään suomalaisesta näkökulmasta keskeisen julkaisujen avoimuutta tukevan infrastruktuurin, julkaisuarkistojen, ajankohtaisia haasteita.

Konferenssiraportteja on tällä kertaa tarjolla vain yksi: Riitta Koikkalainen ja Tanja Vienonen osallistuivat kollegojensa kanssa marraskuussa Tromssassa järjestettyyn Munin-konferenssiin, joka on vuosittainen tieteellistä julkaisemisen ilmiöitä käsittelevä tapahtuma.

Lisäksi numeron ajankohtaispalstalla uutisoidaan uuden kirjastojärjestelmän hankintaprosessin etenemisestä, tammikuussa julkistetusta Tieteellisten seurain valtuuskunnan rakentamasta Journal.fi-palvelusta ja helmikuun lopulla valmistuneesta julkaisuarkistojen metadatasuosituksesta.

Kirjoittajan yhteystiedot

Jyrki Ilva, tietojärjestelmäasiantuntija
Kansalliskirjasto, kirjastoverkkopalvelut
PL 26 (Kaikukatu 4), 00014 Helsingin yliopisto
jyrki.ilva [at] helsinki.fi

Leave a Reply

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.