Kirjastojärjestelmien standardit

Juha Hakala
Kansalliskirjasto

Tämän artikkelin pysyvä osoite on: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2012121410308

Tämä artikkeli on lyhennelmä kirjaan ”Kirjastojärjestelmät vai kirjastot ilman järjestelmää – kirjastojen tietojärjestelmien suunnittelu, hankinta ja käyttöönotto” laatimastani tekstistä. BTJ julkaisee teoksen joulukuussa 2012.

 

Sanotaan että standardien merkitys kirjastoille on kasvussa. Sen vuoksi kerron aluksi mitä tarkoitan termillä standardi ja listaan syitä sille, miksi edellä oleva väittämä pitää paikkansa. Standardit jaetaan usein kahteen ryhmään, teollisuusstandardeihin sekä virallisiin standardeihin. Näitä jälkimmäisiä ovat ainakin ISO:n ja muiden varsinaisten standardointijärjestöjen kuten SFS:n julkaisemat standardit. Usein tähän samaan ryhmään lasketaan kuuluvan myös hieman epävirallisempien organisaatioiden kuten W3C:n (World Wide Web Concortium) ja IETF:n (Internet Engineering Task Force) tuottamat standardit.

Teollisuus- eli de facto -standardeja tuottavat paitsi yritykset, myös erilaiset yhtä tavoitetta varten luodut asiantuntijoiden yhteenliittymät. Kirjastoalalla teollisuusstandardien merkitys on nopeasti kasvanut, ja usein asialla ovat olleet ”yhden asian liikkeet”. Esimerkiksi Open Archives Initiative (http://www.openarchives.org/) kehittää tietosisältöjen vaihdossa tarvittavia standardeja ja edistää niiden käyttöä. Se on kehittänyt sitä varten OAI-PMH ja OAI-ORE -määritykset.

Koska standardointi on pääosin vapaaehtoisvoimin tehtävää työtä, mikään organisaatiomalli ei takaa sitä, että syntyvä uusi standardi on hyvä. Kaikilla eri tyyleillä on saatu aikaan sekä sutta että erinomaista jälkeä. Esimerkiksi MARC-formaatti – joka syntyessään oli paljon edellä aikaansa – luotiin Kongressin kirjastossa vain kolmen hengen työryhmän voimin. Kirjastot ovat paljosta kiitollisuuden velassa tälle ryhmälle, johon kuului informaatikko, luetteloija ja atk-asiantuntija.

Standardoinnin tärkeydestä

Kirjastot tekevät paljon kansallista ja kansainvälistä yhteistyötä, joka perustuu standardien varaan. Uutuuskirjoja ja kausijulkaisuja hankkiessaan suomalaiset tieteelliset kirjastot voivat kopioida niiden luettelointitiedot Linda-yhteisluettelosta tai ulkomaisista tiedonlähteistä. Tämä ei olisi mahdollista ilman esimerkiksi yhteisiä luettelointisääntöjä, MARC-formaattia sekä kopioluetteloinnin perustana pidettyä Z39.50 -tiedonhakustandardia. Yksikään kirjasto ei todellakaan ole saari! Niiden sovellusten väliset tietoliikenneyhteydet perustuvat standardeihin, ja useimmista niistä sovellusten käyttäjien ei tarvitse olla millään lailla tietoisia. Mutta järjestelmiä hankittaessa on selvitettävä, tukeeko sovellus kunnolla kirjaston ja kirjastoverkon toiminnan kannalta tärkeitä teknisiä määrityksiä. Tämän asian tutkiminen voi olla vaikeaa silloin, kun on kyse kokonaan uudesta sovelluksesta tai nykyisen järjestelmän laajennuksesta. Ostajan on selvitettävä itselleen mitä tarvitaan ja pidettävä kiinni siitä, että halutut ominaisuudet saadaan. Sovellustoimittajan ehdoilla harvemmin saadaan aikaan kirjaston kannalta optimaalista tulosta.

Mitä standardeja modernin kirjastojärjestelmän on tuettava? On todennäköistä että jokainen kirjasto tai kirjastokimppa haluaa ainakin periaatteessa olla kansallisen kirjastoverkon täysivaltainen osa. Tämä edellyttää kirjastojärjestelmältä tiettyjen keskeisten kirjastoalan standardien tukemista. Lisäksi niin sanottu tietohallintolaki eli laki julkisen hallinnon tietohallinnon ohjauksesta (http://www.finlex.fi/fi/laki/ajantasa/2011/20110634) koskee lähes kaikkia muita julkisrahoitteisia kirjastoja paitsi yliopistokirjastoja. Siinä missä kirjastoverkon palvelujen käyttömahdollisuus on porkkana, tietohallintolakia voidaan soveltaa myös keppinä, joskin kepin sivallus tuskin on kovin kivulias.

Erityisasemassa ovat ne kirjastot, joiden tulee huolehtia oman kehysorganisaationsa digitaalisten aineistojen pitkäaikaisesta säilyttämisestä. Enemmän kuin mikään muu digitaalisten sisältöjen käsittely, pitkäaikaissäilytys tulee perustumaan standardeihin ja niiden yhdenmukaiseen soveltamiseen. Muistiorganisaatioiden yhteiseen digitaaliseen arkistoon otetaan vain aineistoa, joka on tuotettu tarkasti Kansallisen digitaalisen kirjaston hankkeen luomien määritysten (http://www.kdk.fi/images/stories/tiedostot/kdk_metatiedot_ja_aineiston_paketointi_v1.0.1.pdf) mukaisesti.

Standardien merkityksen kasvua voidaan siis perustella toisaalta kansallisen kirjastoverkon kasvulla ja verkon jatkuvasti lisääntyvällä toiminnallisuudella, toisaalta digitaalisen aineiston pitkäaikaissäilytyksen vaatimuksilla. Aivan kaikkia kirjastoja nämä uudet asiat eivät koske, ja ne jotka ovat tyytyväisiä nykyiseen sovellukseensa, voivat toistaiseksi jatkaa vanhaan malliin. Mutta uusia järjestelmiä hankittaessa on välttämätöntä katsella myös oman organisaation ulkopuolelle, siihen mitä kirjastosektorilla ja koko julkishallinnossa on tapahtumassa.

Standardisalkut

Tietohallintolaki on väline, jonka avulla valtiovarainministeriö tulee ohjaamaan julkisen hallinnon tietotekniikkahankkeita ja hankintoja. Yksi ohjauksen keino ovat standardisalkut. Ne määrittelevät joukon erityyppisiä standardeja, joita hankittavien sovellusten tulee tai tulisi noudattaa.

Julkisen hallinnon standardisalkun ylläpitoa ja soveltamista koskevat linjaukset on julkaistu JHS-suosituksena 181 (http://docs.jhs-suositukset.fi/jhs-suositukset/JHS181/JHS181.pdf). JHS 181:n mukaan julkishallinnon standardisalkku on ”kokoelma standardeja tai muita vastaavia eritelmiä, joita suositellaan käytettäväksi julkisen hallinnon tietohallinnossa”. Salkun avulla voidaan ohjata voimakkaamminkin: suosittamisen asemesta salkun joidenkin standardien käyttö voidaan määrätä valtioneuvoston asetuksella myös pakolliseksi. Julkisen hallinnon standardisalkku sijaitsee julkisen hallinnon yhteentoimivuusportaalissa osoitteessa: https://www.yhteentoimivuus.fi/aihealue/Standardit

KDK-hankkeessa standardeilla (katso http://www.kdk2011.fi/fi/kokonaisarkkitehtuuri/standardisalkku) on tärkeä tehtävä:

”… varmistaa KDK-järjestelmäkokonaisuuden toimivuus, joka edellyttää esimerkiksi eri organisaatioiden tallentaman metadatan yhteismitallisuutta. Lisäksi standardoinnilla pyritään takaamaan se, että palvelut kyetään aikanaan siirtämään uusiin laitteisto- ja ohjelmistoympäristöihin mahdollisimman vaivattomasti.”

Juuri tämän enempää ei kirjastojärjestelmääkään hankittaessa tarvitse standardein varmistaa. Salkkuihin perehdyttäessä on syytä muistaa, että sama standardi voi kuulua useampaan eri salkkuun. Tosin alemman tason salkussa standardin soveltamisesta voidaan antaa tarkempaa tai rajatumpaa ohjeistusta.

Salkut helpottavat sovellusten hankinnasta vastaavien henkilöiden työtä merkittävästi, koska nyt periaatteessa kaikki todella tärkeät standardit löytyvät joko julkishallinnon salkusta tai oman toimialan salkuista. Esimerkiksi Kansallinen digitaalinen kirjasto -hankkeen standardit löytyvät Kansalliskirjaston omasta tai kirjastosektorin salkusta.

Mutta kaikkia ongelmia ei vielä salkuilla ratkaista. Pikainen standardisalkkuun perehtyminen sinänsä ei tee autuaaksi eikä pelkkä standardien nimien ja lyhenteiden tunteminen auta, jos järjestelmän hankinnasta vastaava henkilö ei ymmärrä, miksi jotakin standardia tarvitaan ja miten sitä on sovellettava. Pahimmassa tapauksessa vastuu jonkin standardin toteuttamisesta jää yksin sovellustoimittajan harteille, jolloin kirjasto voi syyttää lopputuloksesta vain itseään. Mitä monimutkaisempi standardi, sitä yksityiskohtaisemmin sen toteuttamista tulee valvoa – ja sitä hankalampi tämä valvontatehtävä on, ellei standardista ole sovellusohjetta eli profiilia.

Seuraavaksi tarkastellaan muutamia keskeisiä standardeja ja niiden soveltamisen haasteita.

Aineiston kuvailustandardit

Vuonna 2002 julkaistussa Kirjastojärjestelmän hankkijan oppaassa oli Marit Olanderin laatima tiivis tietopaketti, joka keskittyi MARC- ja Dublin Core -formaatteihin (Olander 2002, 67-77). Nämä formaatit ovat edelleen kirjastojärjestelmien kannalta ne keskeisimmät, mutta MARCin valtakausi on jo painumassa mailleen. Kuten yllä on todettu, sillä voitaisiin jatkossakin tallentaa kaikki tarpeellinen. Mutta datan esittämistapa (syntaksi) on yhtä moderni kuin 70-luvun alussa hankitut vihreät teryleenihousut. Ymmärtäjiä löytyy vain lähipiiristä: kirjastojen ulkopuolelta on vaikea löytää MARC-sovelluksia.

Kongressin kirjasto käynnisti vuonna 2011 Bibframe-hankkeen (Bibliographic Framework Transition Initiative; http://www.loc.gov/marc/transition/). Sen tavoitteena on luoda kahdessa vuodessa MARC-formaatille seuraaja, joka soveltuu edeltäjäänsä paremmin avoimen ja linkitetyn datan tuottamiseen. Uuden formaatin pitäisi myös olla räätälöity RDA-luettelointisäännöille, joiden niin sanottu FRBR-malli (teos – ekspressio – manifestaatio – nide) merkitsee monien mielestä lopullista vapautumista korttiluettelon henkisistä kahleista.

On sinänsä mielenkiintoista että MARCin kuolemaa on julistettu jo vuosia, ja formaatin pahimmaksi synniksi on luettu sen vanhanaikainen ja omintakeinen syntaksi. Datan rakenne ei periaatteessa ole mikään erityinen ongelma, koska se voidaan muuntaa toiseksi; MARC-tietueestakin saa käden käänteessä MARCXML:ää, joka on XML:ää, joskaan ei kovin kaunista. Kaikki oleelliset muutokset lähtevät luettelointisääntöjen tarjoamasta maailmankuvasta, jonka formaatti sitten käytännössä toteuttaa. Paine MARC-formaattia kohtaan tuskin olisi kasvanut kestämättömäksi ilman uusia kuvailusääntöjä. Uusista kuvailusäännöistä ei saada kaikkea irti, ellei MARC-formaatin tilalle kehitetä RDA:lle optimoitua ratkaisua, siitä huolimatta että RDA:n edellyttämille uusille tietoelementeille on jo luotu kentät MARC 21 -formaattiin.

Niille kirjastoille, jotka vastaavat digitaalisten aineistojen kuvailusta ja/tai säilyttämisestä uusi formaatti on merkittävä sen vuoksi, että nykyään samoja metatietoja on tallennettava osin päällekkäin eri formaateissa. Digitoidun kirjan MARC-tietueessa ei ole kaikkea oleellista, vaan valtaosa teknisestä metadatasta tallennetaan esimerkiksi textMD-formaatissa, ja pitkäaikaissäilytyksen metadata PREMIS-muodossa. Uudella formaatilla pitäisi voida tallentaa kaikki tarpeellinen.

Bibframe-hankkeeseen on kasattu paljon odotuksia: jos se epäonnistuu, näemme lähivuosina paljon hankkeita joissa kirjastot keksivät avoimen linkitetyn datan pyörää uudestaan enemmän tai vähemmän paikallisiin oloihin sovellettuna. Pientä huolestumista herättää se, että hanke on käynnistynyt kangerrellen. Myös projektin ambitiotaso on vähintään riittävän korkea, varsinkin kun otetaan huomioon että avoimen linkitetyn datan kokeiluprojektit kirjastossa ovat tähän asti olleet kirjaimellisesti vain kokeita; kukaan ei väitäkään saaneensa ns. valmista aikaan.

Uudet luettelointisäännöt on tarkoitus ottaa Suomessa käyttöön 2015. Uuden formaatin julkistusajankohtaa ei tiedä varmuudella vielä kukaan eikä tähän onneksi ole pakottavaa tarvettakaan: MARC 21 soveltuu myös RDA-pohjaiseen tallennukseen, koska siihen on vuonna 2011 lisätty tarvittavat tietoelementit. FINMARCista ne luonnollisesti puuttuvat eikä niitä tulla siihen lisäämäänkään.

Kaikkien kirjaston järjestelmien ei tarvinne tukea uusia luettelointisääntöjä ja formaattia ainakaan kattavasti. Mutta luettelointisovellukselle RDA-tuki on jatkossa elintärkeä ominaisuus. Tuella tarkoitetaan tässä sitä, että luetteloija voi kuvailla teoksen tai ekspression tiedot ilman manifestaatiotason tietoja. Ja lisäksi, kun manifestaation kuvailu alkaa, tietueen pohjana pitää voida käyttää omia tai muualta poimittuja teostason tietoja.

Uuden luettelointisovelluksen hankkijan kannalta keskeisin standardeihin liittyvä kysymys on se, kannattaako ostoksilla käydä enää nykyisten kuvailusääntöjen ja MARCin kaudella, vai odotetaanko RDA:ta ja sen jälkeen mahdollisesti vielä MARCin seuraajaa? Ja jos ostan perinteisen sovelluksen, voinko luottaa siihen, että järjestelmätoimittaja toteuttaa RDA-tuen (uuden formaatin tuesta ei voida pitävästi sopia ennen kuin se on olemassa)? Periaatteessa MARC 21:n tukeminen tarkoittaa RDA-tukea, mutta sovelluksen kannalta on paljon helpompaa mahdollistaa joidenkin tietoelementtien tallentaminen kuin huolehtia siitä, että noilla tietoelementeillä kyetään tekemään ne asiat, jotka niillä on tarkoitus tehdä.

Oma mielipiteeni on, että jos luettelointisovelluksen pikaiseen uusimiseen ei ole erityistä tarvetta, voi olla järkevää odottaa muutama vuosi. Kuvailusääntöjä ei uusita perin pohjin kerran vuodessa eikä edes kerran vuosikymmenessä, ja kun tällainen mullistus tapahtuu, se vaikuttaa järjestelmiimme enemmän kuin mikään formaattimuutos yksinään voisi vaikuttaa. Kun samaan pakettiin liitetään sekä kuvailusääntöjen että formaatin varsin perinpohjainen uudistaminen, on edessä sellainen mullistus, joka työllistää järjestelmätoimittajia pitkän aikaa.

Rajapintastandardit

Kansallinen digitaalinen kirjasto -hankkeen standardisalkku on erityisen vahva rajapintastandardien osalta. Tähän on luonnollinen selitys: salkun avulla pyritään varmistamaan se, että tieto siirtyy muistiorganisaatioiden taustajärjestelmistä asiakasliittymään ja PAS-sovellukseen, ja PAS-sovelluksesta takaisin taustajärjestelmiin. Samojen rajapintojen avulla voidaan tietenkin siirtää tietoja suoraan taustajärjestelmien välillä.

Suomen kirjastoverkon keskeiset rajapintastandardit OAI-PMH ja Z39.50

OAI-PMH eli Open Archives Initiative Protocol for Metadata Harvesting (http://www.openarchives.org/pmh/) on standardi, joka nimensä mukaisesti mahdollistaa metatietojen haravoinnin (eräpoiminnan) muun muassa kirjastojen tietokannoista. Kansallinen digitaalinen kirjasto -hankkeen piirissä sen ehkä keskeisin käyttökohde on metatietojen keruu asiakasliittymä Finnaan. Suomessa sovellettavat kirjastojärjestelmät tukevat tätä standardia, ja sama vaatimus koskee myös tulevia bibliografisia tietojärjestelmiä.

Tiedonhakustandardi Z39.50 (ISO 23950, http://en.wikipedia.org/wiki/Z39.50) on kopioluetteloinnin perusta. Z39.50-asiakasohjelmilla korkeakoulukirjastot voivat kopioida lähes kattavasti ulkomaisten uutuushankintojen kuvailutiedot yhteisluetteloista ja muista kansainvälisistä tietolähteistä. Z39.50-palvelinsovelluksen ansiosta kirjastot voivat poimia tietoja Lindasta. Kopioluetteloijien itsensä ei ole lainkaan välttämätöntä tuntea standardia, joskin ongelmatilanteissa on hyvä ymmärtää, mitä konepellin alla tapahtuu. Tämä pätee tietenkin moneen muuhunkin IT-standardiin.

Z39.50 on kokenut MARC-formaatin kohtalon: sitä sovelletaan vain kirjastojärjestelmissä, niissä tosin hyvin kattavasti. Standardi on varsin mutkikas ja perustuu vahvasti 80-luvun teknologiaan. Ei siis ihme että uusia Z39.50-toteutuksia ei viime vuosina ole juuri näkynyt. Mutta tarve vaihtaa standardia ei ole mitenkään polttava toistaiseksi. Kun MARC-formaatin seuraaja ilmestyy, Z39.50:stä on vähintään voimallisesti muokattava, ja voi olla että koko standardi joudutaan vaihtamaan. Voi olla että tässä vaiheessa Z39.50 lopullisesti korvautuu seuraajallaan, SRU:lla (Search/Retrieval via URL, http://www.loc.gov/standards/sru/). SRU on sisuskaluiltaan Z39.50:stä modernimpi ja helpommin toteutettavissa. Valitettavasti sekään ei ole saavuttanut suurta suosiota kirjastojen ulkopuolella.

Kaukopalvelun standardit

Edellisten standardien ohella on mainittava kaukopalvelustandardi ISO ILL. Se on vielä Z39.50-standardiakin vanhentuneempi. Sen lisäksi että standardin tekninen toteutus on aitoa 80-lukua, sen perustana oleva kaukopalvelun toimintamalli ei ole enää ajan tasalla. ISO ILL -standardia yritettiin uudistaa vuonna 2007, mutta silloin puolet ISO TC 46 / SC 4:n (ISO:n tekninen komitea 46:n alakomitea 4, joka vastaa muun muassa metadatastandardeista ja protokollista) äänestysvaltaisista maista halusi pitää standardin nykyisellään, toinen puoli modernisoida sen kokonaan.

Vahingosta viisastuneena 2012 SC 4:lle esitettiin mallia, jossa standardiin tehdään välttämättömät muutokset ja vahvistetaan se, mutta ISO ILL:n rinnalle ryhdytään rakentamaan ikään kuin SRU:n vastinetta, Web-maailmaan sopivaa kaukopalvelustandardia jonka toimintamalli on moderni.

SC 4:n puheenjohtajamaana Suomi vastaa omalta osaltaan siitä, että työ saadaan tehdyksi. Tällä hetkellä on edetty niin pitkälle, että uudesta kaukopalvelustandardista on laadittu luonnos, jonka pohjalta äänestetään jatkosta. Toivoa sopii, että SC 4:n äänestysvaltaiset jäsenmaat ovat riittävän yksimielisiä siitä, että uuden standardin kehittäminen kannattaa.

Suomessa on muutamaan otteeseen yritetty luoda ISO ILL -pohjaista kaukopalveluverkostoa, mutta tässä ei ole onnistuttu. Osittain tässä on kyse siitä, että vanhan kaukopalvelustandardin monimutkaisuuden vuoksi sen toteutuksia on vähän, eikä niitä ole helppo sovittaa Suomen oloihin. Ainakin periaatteessa uusi kaukopalvelustandardi voi tarjota aiempaa toimivamman ratkaisun, mutta valitettavasti sitä joudutaan odottamaan vielä vuosia.

Pitkäaikaissäilytys

Elektronisten aineistojen pitkäaikaissäilyksen standardit eivät ole varsinaisia kirjastostandardeja, vaan niitä pitäisi käyttää kaikkien muidenkin jotka joutuvat elektronisia aineistoja arkistoimaan. Koska esimerkiksi yritysten intressi varsinaiseen pitkäaikaissäilytykseen (jonka kesto on vähintään vuosikymmeniä) on toistaiseksi ollut suhteellisen vähäinen, julkinen sektori kuten kansalliskirjastot ja kansallisarkistot ovat joutuneet ottamaan edelläkävijän roolin. Myös monilla muilla julkishallinnon toimijoilla kuten tutkimuslaitoksilla ja korkeakouluilla on aineistoja, joita ne joutuvat joko säilyttämään itse, tai ulkoistamaan niiden arkistoinnin. Tässä ulkoistuksessa voidaan onnistua vain jos toiminnan luonne ymmärretään riittävän hyvin.

Keskeisin pitkäaikaissäilytyksen standardi on OAIS eli Viitemalli pitkäaikaissäilytysarkistolle (SFS 5972), joka kuvaa PAS-arkiston toimintaympäristön, toiminnalliset osat ja sen käsittelemät tieto-objektit. OAIS-mallia käytetään lähes jokaisessa digitaalisen arkiston hankkeessa. Standardin englanninkielinen versio löytyy maksuttomana verkosta (ks. http://en.wikipedia.org/wiki/Open_Archival_Information_System), suomennos on maksullinen mutta alkuperäistekstiä helpommin sulava.

Toinen hyvin laajalti sovellettu PAS-standardi on METS eli Metadata Encoding & Transmission Standard (http://www.loc.gov/standards/mets/). METSin avulla voidaan siirtää sovelluksesta toiseen periaatteessa mitä tahansa metatietoa ja dokumentteja. METS määrittelee XML-säiliön, josta voidaan tarpeen vaatiessa hakea erilaisia kuvailevia tai hallinnollisia metatietoja sekä dokumentin haluttu versio. METS-paketti soveltuu myös OAIS-mallin mukaiseksi luovutuspaketiksi, jossa aineisto siirretään sekä digitaaliseen arkistoon että arkistopaketiksi jossa materiaalia säilytetään. Näistä syistä METS on se neulansilmä, jonka läpi aineistot kulkevat pitkäaikaisesti säilytettäviksi.

Lopuksi

Seuraavien 10 vuoden aikana moni kirjastoille oleellisen tärkeä standardi vaihtuu. Järjestelmien hankintaa tämä ei valitettavasti ainakaan helpota. Lisäksi meihin kohdistuu uusia paineita, kuten tarve julkaista nopeasti metatietomme avoimena linkitettynä datana. Jäämmekö odottamaan, että MARC 21:n seuraaja valmistuu, vai lähdemmekö kehittämään paikallisia ratkaisuja omin voimin tai mahdollisesti alueellisena tai kansallisina hankkeina? Tähän, ja moniin muihin vastaaviin muihin kysymyksiin meidän on lähivuosina vastattava tavalla tai toisella.

Tietoarkkitehtuureista vastaaville luo paineita sekin, ettei integroitua kirjastojärjestelmää enää ole. On vain joukko sovelluksia, joiden on keskusteltava riittävässä määrin keskenään sekä muiden ohjelmistojen kuten pitkäaikaissäilytysjärjestelmän tai asiakasliittymän kanssa. Kansallinen digitaalinen kirjasto -hanke tarjoaa periaatteessa selkeät linjaukset sille, miten rajapinnat rakennetaan. Ohjeistuksessa on varsinkin PAS-asioissa kuitenkin paljon uusia määrityksiä, joita ei välttämättä ole vielä sisäistetty kirjastokentällä riittävän hyvin. Tämä ei tietenkään ole kirjastoalan ammattilaisten vika. Standardeja koskevan täydennyskoulutuksen tarve on huutava, mutta vähemmän selvää on se, mistä kouluttajaresurssit saadaan.

Julkishallinnon tietoarkkitehtuurin ja kirjastoverkon yhtenäisyyden nimissä sopii toivoa, ettei paikallisista ratkaisuista tulee hallitsevaa vaihtoehtoa. Standardien kehittäminen ja käytännön toteutus on aikaa vievää ja kärsivällisyyttä koettelevaa työtä, mutta lopputulos palkitsee. Uskon, että ne amerikkalaiset kirjastot, jotka kehittelivät 60-luvulla omia formaattejaan mutta päättivät lopulta ottaa MARCin käyttöön, eivät ole katuneet ratkaisuaan.

Kirjoittajan yhteystiedot

Juha Hakala, erityisasiantuntija
Kansalliskirjasto
PL 15 (Unioninkatu 36)
00014 HELSINGIN YLIOPISTO
Sähköposti: juha.hakala[at]helsinki.fi