Ääripäät ja arvottomat

Lahtinen A (2021). Ääripäät ja arvottomat. Tietolinja 2021(2). Pysyvä osoite: https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2021121761723

Kuva: SunnyMoreDesign.

 

Tiedejulkaisemisen ja avoimen tieteen maailmassa tuntuu vallitsevan outo viha-rakkaussuhde. Valtamediassakin jo tiedetään moittia suuria, kalliita kustantamoja, jotka ottavat tähtitieteellisiä summia artikkelien avoimesta saatavuudesta. Silti nämä suuret ja kalliit kustantamot saavat kaiken huomion, ja edelleen suurimman osan rahastakin.

Miksi tällä on väliä? Koska asetelma on mustavalkoinen ja sokea esimerkiksi kotimaisten tiedeseurojen tekemälle työlle. Koska siinä korostuu tiettyjen tieteenalojen toimintalogiikka. Koska ääripäihin keskittyminen vahingoittaa niitä, jotka eivät mahdu mukaan suureen kertomukseen.

Sankaritarinoiden takana

Kirkasmiekkaisten avoimen julkaisemisen sankarien ja ahneiden kansainvälisten kustantamojen tarinaan eivät mahdu Suomessa julkaistut, voittoa tavoittelemattomat tiedejulkaisut. Artikkelien julkaisumaksuista pöyristyvä kerronta unohtaa, että julkaisumaksuja ei ole koskaan edes otettu käyttöön kaikilla tieteenaloilla. Tällöin jää näkymättömiin, että sota julkaisumaksuista ei ole koko tiedekentän sota, vaan että huolet voivat olla ihan muualla.

Päätoimitan Historiallista Aikakauskirjaa (per. 1903, jufo 2, jos jotakuta kiinnostaa), jossa ”artisti maksaa” –periaate tuntuisi käsittämättömältä. Kirjoittajista 1/3 mahdollisesti voisi maksaa hankkeen kautta julkaisumaksun; 1/3 on yliopiston opettajia ja tutkijoita ilman hankerahoitusta, ja 1/3 apurahatutkijoita tai muuten hyvin vähäisellä rahoituksella työskenteleviä.

Sen sijaan Historiallinen Aikakauskirja, kuten moni muu tiedeseurojen tieteellinen julkaisu, rahoittaa toimintaansa keskeisesti henkilötilauksilla. Tutkijat, opettajat, historiasta kiinnostuneet siis tilaavat lehteä seuratakseen tieteen edistymistä. Maksut eivät ole jättimäisiä, mutta tulonlähteenä keskeisiä. Kun julkaisu on voittoa tavoittelematon, mikä tahansa muutos tulonmuodostuksessa on kohtalokas.

Jos koko tiedejulkaisu nyt pitäisi avata välittömästi avoimeksi, voi kukin tykönään miettiä, mitä seurauksia sillä olisi tilaajakannalle ja tuloille. Jos käsissäni on lehti, joka on ilmestynyt 120 vuotta ja jonka tilaajakanta on vakaa, haluanko jäädä historiaan päätoimittajana, joka kirkasotsaisen avoimuuden nimissä vei koko julkaisun konkurssiin? Lehden toimintaa ja jatkuvuutta pitää suunnitella vuosikymmenten, ei vaalikauden tai puiteohjelman perspektiivistä.

Suuri osa kotimaisista tiedejulkaisuista on kyllä pyrkinyt lisäämään avoimuutta. Jotkut lehdet, kuten 2004-2014 päätoimittamani Ennen ja nyt, olivat ilmaisia OA-julkaisuja jo ennen kuin koko sana oli käytössä historiantutkijoiden keskuudessa. Nämäkään pioneerit eivät mahdu ääripäiden tarinaan, jossa kustantamot ovat ahneita ja erillään tiedemaailmasta. Kotimaisissa tiedejulkaisuissa myös julkaisut ja kustantavat seurat ovat tieteentekijöiden hallussa.

Raha on ruma sana

Kotimaiset tahot, jotka rummuttavat avoimuutta, ovat kovin kitsaita rahoittamaan kotimaisen tiedejulkaisemisen avoimuutta. Tuntemani avoimen julkaisemisen ja digisiirron hankkeet ovat saaneet enemmän rahaa Kopiosto-maksuista kuin avoimen tieteen puolestapuhujilta. Tiedelehtiämme toimitetaan suurelta osin oman toimen ohella ja vapaaehtoisvoimin. Yhden kotimaisen tiedelehden vuosibudjetti on samaa luokkaa tai pienempi kuin yhden artikkeli OA-maksu ”suuren maailman” lehdissä. Kuitenkin juuri kotimaisten tiedelehtien tukeminen avoimen tieteen murroksessa näyttää olevan kerrassaan ylivoimaista.

Mitä tulee vaatimuksiin julkisella rahalla tuetun tutkimuksen välittömästä avoimuudesta, voin päätoimittajana ihan yleiseksi hyväksi päättää yksittäisen artikkelin välittömästä avoimuudesta, ihan ilmaiseksi. Mutta tiedejulkaisut eivät ole vain tutkimustulosten repositorioita. Varsinkin kotimaisissa tiedejulkaisuissa on tärkeää myös osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun ja kommentoida tieteen tuloksia kirja-arvioissa, kolumneissa, kannanotoissa ja katsauksissa.

Kotimaisten kielten asemaa pohtivat konklaavit ovat toistuvasti todenneet, että on tärkeää käydä tieteellistä keskustelua kotimaisilla kielillä. Jos tutkimuskeskustelu siirtyy lähinnä englanninkielisille kansainvälisille tasoille, tieto ei tule mukaan yhteiskunnallisen keskustelun arkeen. Myöskään arjen keskustelut eivät tavoita tieteellistä kenttää enää senkään vertaa kuin ennen. Juuri julkaistiin uusi kansalliskielten strategia, jossa asia tuotiin esille.

Juuri kotimaisen tiedon, tiedonvälityksen, kriittisen keskustelun ja monimuopuolisuuden puolesta moni kotimainen tiedejulkaisu työskentelee. Osa Suomessa julkaistavista tiedejulkaisuista on toki kansainvälisesti suuntautuneita, mutta keskitytään nyt näihin kotimaisilla kielillä ilmestyviin julkaisuihin. Jos tässä maassa ei julkaista kotimaisilla kielillä historiasta, kielistä, kulttuurista, tieteistä, niin kukaan ei sitä tee. Summat, joilla tämä kotimaisen tieteen julkaiseminen taattaisiin, ovat murto-osa kaikista kuluista.

Kaikesta vapaaehtoistyöstä ja tarkan rahan julkaisutoiminnasta huolimatta arvostusta ei juuri näy. Kun luen uutisia, julkilausumia tai periaatepumakoja, näen saman tarinan, jota en tunnista arjessa: pahat kalliit kustantamot, hyvä avoin julkaiseminen. Kun esitetään komeita avoimuuden julkilausumia, joissa isolla rahalla tehty tutkimus vaaditaan avoimeksi, ohitetaan pienellä rahalla tehtävä tutkimus, jonka kohtalo kuitenkin on suurten poliittisten linjausten takia vaakalaudalla.

Helpompi sanoa kuin tehdä

Ei ole kauaa siitä, kun osallistuin työpajaan, jossa suunniteltiin kirjaa avoimesta tieteestä. Innostus oli suurta, työpajalaiset esittivät tuohtuneita kommentteja siitä, että tutkijat ja kustantamot eivät halua tai osaa avata kaikkia tuloksiaan heti. Kirjan oli tarkoitus tuoda valoa tieteentekijöille ja avoimen tieteen kannattajille. Avoimuuden sanoma innosti, muutoksen hitaus harmitti.

Jossain vaiheessa aloin kysellä, miten kirjoitustyö etenisi. Alkoi näyttää siltä, että osallistujista monikaan ei ollut sen paremmin tehnyt tutkimustyötä kuin julkaissut tieteellisiä teoksia. Hanke hautautuikin työpajalaisten arkityön, työpaikan vaihdosten ja muiden puuhien alle. ”Haluan saada kaikki ymmärtämään avoimen tieteen” -intoilu vaihtui ”sori, vaihdoin työpaikkaa” -viesteihin. Elämänmuutokset ovat ok, mutta olisin säästänyt itseltäni taas vähän ilmaista vapaaehtoistyötä, jos olisin alun perin ymmärtänyt, miten hauras oli osaaminen innon takana.

On helppoa sanoa, että aineistot tulisi avata, jos ei ole koskaan koonnut ensimmäistäkään omaa datakokonaisuutta tai julkaissut tieteellistä artikkelia edes yhdellä tieteenalalla. Jos oma perspektiivi on yksittäinen hanke, vuoden mittainen suoritus tai yksi vaalikausi, tietyn hetken komeat lauseet ja tavoitteet varmaan näyttävät komeilta.

Jos perspektiivinä on elinikäinen työ tieteentekemisen arjessa, kädet savessa, näkökulma on toinen. Kuten moni on todennut, tieteen kvartaali on kaksikymmentäviisi vuotta. Tiede ei ole päivittäisiä komeita innovaatioita just heti nyt, tiede on kärsivällistä työtä vastausten hakemiseksi, aiempien tutkimustulosten punnitsemista ja tiedon saattamista kaikkien ulottuville – olemassaolevin resurssein. Jos kotimaista tieteellistä julkaisemista ei muuten tueta, kansalaisten maksamat tilaajamaksut tuntuvat loogiselta rahoitustavalta.

Olen tehnyt työtä kotimaisen tieteen hyväksi monta vuosikymmentä ja nähnyt kovin monia pikaisesti pystyyn kyhättyjä hankkeita, joiden on ollut tarkoitus kerralla ratkaista ongelmat. Avoimen julkaisemisen sarallakin näitä on ollut paljon.

Kun hankerahoitus on loppunut ja julkilausumien muotisanoista kiilto himmennyt, me tutkijat jäämme siivoamaan jälkiä. Me paikkaamme rahoitusaukot, joita suuret lupaukset jättivät tosiasiallisten tiedejulkaisujen budjetteihin. Me suremme rahoituksetta jääneiden ja bittiavaruuteen kadonneiden tieteellisten tekstien menetystä. Me kiitämme toisiamme kaikesta tehdystä työstä, koska muut eivät sitä tee.

Me olemme pitkäjänteisiä ja asiallemme omistautuneita. Olisi hienoa, jos muutkin olisivat.

Kirjoittaja

Anu Lahtinen, apulaisprofessori
Helsingin yliopisto, Filosofian, historian ja taiteiden tutkimuksen osasto

Lue myös: Anu Lahtinen (2021). Avoimuuden väliinputoajat. TJNK näkökulma 2.11.2021.

 

2 Comments

  1. Todella hyvin argumentoitu! Tutkijoiden ajattelu lähtee omasta äidinkielestä ja sillä julkaisemisesta.

  2. Kimmo Katajala

    Nyt on Anu teroittanut kynänsä kunnolla. Erinomainen kirjoitus! Olisiko yliopistokirjastojen seuraava ponnistus miettiä kotimaisella kielellä julkaistujen tiedelehtien tukeminen samaan tapaan kuin nyt sinänsä hienolla FinLib systeemillä kuskataan kottikärryllisiä rahaa isoille kv-kustantamoille artikkeleista joita juuri kukaan ei lue. Teon yhteiskunnallinen vaikuttavuus olisi satakertainen.

Leave a Reply

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.