Monet oli huuli pyöreänä – haastateltavana Eeva-Liisa Aalto

Koikkalainen R (2020). Monet oli huuli pyöreänä – haastateltavana Eeva-Liisa Aalto. Tietolinja, 2020(2). Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe20201217101284

”Monet oli huuli pyöreänä, niin minäkin”, nauraa Eeva-Liisa Aalto muistellessaan avoimen julkaisemisen ensiaskeleita Suomessa. Nyt jo reserviin siirtynyt tiedejulkaisemisen kehitystä vahvasti suunnannut vaikuttaja seurailee yhä kentän tapahtumia: ”Kyllähän se tietysti kiinnostaa, kun tein niitä töitä koko urani ajan” selventää tämä legendaarinen Tieteellisten seurain valtuuskunnan julkaisupäällikkö emerita. ”Mutta tuosta open accessista, mun on vaikea erottaa sitä yksittäisenä ilmiönä siitä kokonaisuudesta, mikä täällä Suomessa tuolloin 1990-luvulla vallitsi.”

Kuva Eeva-Liisa Aallosta.

Eeva-Liisa Aalto oli ensimmäinen Tieteellisten seurain valtuuskunnan julkaisupäällikkö. Reserviin hän siirtyi virallisesti vuonna 2012 mutta seuraa edelleen aktiivisesti, mitä tiedejulkaisemisen kentällä tapahtuu. Emeritaa haastattelivat marraskuussa 2020 Jyrki Ilva ja Riitta Koikkalainen.

Tiedelehti digiksi, Elektra

1990-luvulla sähköinen julkaiseminen teki vasta tuloaan Suomeen, vaikka täälläkin jo mietittiin, miten sähköisten tiedejulkaisujen jakelu onnistuisi. Tämä pulma löysi ainakin osaratkaisun, kun Elektra-palvelu syntyi vuonna 1996.

Palvelun alkutaival ei ollut helppo. ”Ensimmäinen huolenaihe oli, miten sinne saataisiin sisältöjä”, listaa Aalto, ”eihän lehdillä edes ollut digiversioita, joita olisi voinut jaella”. Kompastelua aiheutti myös se, että monikaan lehti ei ollut sopinut tekijänoikeuksista kirjoittajien kanssa. Ja ilman sopimusta lehdet eivät voineet antaa sisältöjään julkaistavaksi. ”Muun muassa tämä asia oli usealle lehdentekijälle pieni yllätys.”

Lisää vaikeutta toi kotimaisten seurajulkaisujen hauras rahoituspohja. Erityisen pulmallista oli sähköisen julkaisemisen rahoitus. ”Valtionapu oli alkujaan tarkoitettu kattamaan julkaisutoiminnan tappioita julkaiseville tiedeseuroille. Se oli pieni summa, pyöri tuossa miljoonassa eurossa vielä 2000-luvulle tultaessa.” Miljoona kuulostaa isolta summalta, mutta lehtiäkin oli paljon. ”Helppoa ei ollut ratkaista sitäkään, millä perusteella tukirahoja jaettiin. Jos siitä jollekin jotain irrotti, niin se oli joltain toiselta pois. Ja vielä se, että valtionapua ei myönnetty open access -lehdille”.

Nyt Aalto jo hymyilee Elektran alkuvaiheen vaikeuksille. ”Siinähän piti ryhtyä lahjomaan, että tulisiko joku mukaan. Euroopassa oli jo julistettu, että kaikki tieteellinen tieto pitää saada avoimesti saataville ilmaiseksi verkkoon. Täällä ei alkuun ollut oikein mitään, mitä sinne verkkoon olisi edes vienyt. Elore taisi olla ensimmäinen, Outi Fingerroos oli tekijäjoukosta aktiivinen siinä, ja Elorehan oli jo alusta pitäen avoimena kenen tahansa saatavilla myös Elektrassa.”

Digiksi, työläästi

Teknisiä vaikeuksia hankalampi kysymys sähköisen tiedejulkaisemisen yleistymisessä Suomessa oli asennoituminen. Monessa tieteellisessä seurassa vierastettiin ajatusta siitä, että sisällöt olisivat verkossa. Ja jos vaikka asenne olisikin ollut myötäinen, nousi seinä eteen muista syistä: ”Esimerkiksi Historiallisessa seurassa työskenteli tuolloin vanha kollegani Rauno Enden. Hän oli kyllä mielellään antamassa julkaisuja Elektraan, mutta siinä oli se ongelma, että julkaisut olivat kirjoja. Elektra oli tehty artikkelien jakamista varten”.

1990-luvun lopulla täkäläinen tieteellisen julkaisemisen kenttä oli Aallon mukaan jakaantunut kolmeen. ”Olivat nämä suomenkieliset lehdet, kotimaisiin ympyröihin tehdyt. Sitten joukossa oli joitain, esimerkiksi Agricultural and Food Science, jotka pyrkivät myös kansainvälisille markkinoille. Kolmannen ryhmän muodostivat väitöskirjat. Kaikilla oli vähän omia kujeitaan sähköisen julkaisemisen suuntaan.”

Lehdet ja niitä julkaisevat seurat pitivät siirtymää sähköiseen julkaisemiseen tavattoman vaikeana ja työläänä. ”Montaa lehteä tehtiin niin, että toimitus luki juttuja ja editoi, monella ei ollut edes kunnollista referee-käytäntöä. Kun jutut olivat toimituksen mielestä valmiita, ne laitettiin painoon, jossa lehti sitten taitettiin ja painettiin. Meni jonkun aikaa, ennen kuin lehdet tajusivat, että painosopimusta tehdessä lehti voi sopia myös siitä, että saavat käyttöönsä verkkoon laitettavan version eli .pdf-tiedoston.”

”Alkuvaiheessa Elektraan saatiin todella hitaasti lehtiä mukaan, mutta tilanne muuttui sitten, kun saatiin lisenssisysteemi toimimaan. Sen myötä lehdet alkoivat saada edes vähän rahaa myös sähköisestä julkaisemisesta.”

Vertaisarviointi, miksi ihmeessä?

Eeva-Liisa Aaltoa voi pitää ansiopäänä myös sille, että kunnolliset vertaisarvioinnin käytänteet ovat juurtuneet kotimaisen tiedejulkaisemisen kenttään. Sähköisiä julkaisuja pidettiin alkuun vähemmän laadukkaina, ja tieteellisen laadun osoittamiseksi oli tarpeen ryhtyä kehittämään myös tätä puolta.

”Sähköinen julkaiseminen koettiin tosiaan joillain aloilla todella vaikeaksi”, mainitsee Aalto. ”Muistan akateemikko Eino Jutikkalan, hän oli aivan kauhuissaan sähköisestä julkaisemisesta. Hän ajatteli asioita monografioiden kautta. Vapaasti saatavilla olevia kirjojahan voi kopioida ihan noin vain. Toinen asia oli referee-käytäntö. Mihin sitä tarvitaan? Myös Tiedeakatemiassa oli sitä henkeä, että kerta kaikkiaan, minähän olen kirjoittanut sen, mitä sitä enää sorkkimaan?”

Nämä asenteet istuivat lujassa laajemmaltikin kotimaisten tiedejulkaisijoiden kentällä vielä 2000-luvulle tultaessa. Lisäksi moni suomenkielinen tiedelehti ajatteli olevansa olemassa sen takia, että tuo maailmalta uusinta tietoa Suomeen. ”Väitöskirjoissa kuvio meni vähän eri tavalla, niissähän piti olla kaksi lausuntoa ennen kuin väitös sai painoluvan. Voi ajatella, että vertaisarviointi toimi sillä tavoin niissä, lausunnonantajat olivat hoitaneet sen.”

Kuvassa Eeva-Liisa Aalto,

Kuva 2. Sähköisen julkaisemisen yleistyminen Suomessa otti aikansa, muistelee
Eeva-Liisa Aalto.

”Asiat kuitenkin edistyivät, vaikka kaikki eivät ikinä sulaneet sen enempää sähköiselle julkaisemiselle kuin vertaisarvoinnillekaan, ” hymyilee Aalto, ”asenteet sähköistä julkaisemista kohtaan sulivat hiukan sen myötä, kun Elektran aineistoja alettiin lisensoida. Julkaisut saivat siitä hiukan rahaa, ja sen tarpeessa olivat vähän kaikki. Toinen asia, mikä sai asenteita laantumaan, oli embargojen mahdollisuus. Moni lehti tarttuikin siihen, yleisin embargo oli Elektrassa vuoden mittainen, mutta joillain lehdillä se saattoi olla jopa kaksi vuotta.”

Kotimainen tiedelehtijulkaiseminen on kokolailla koko historiansa ajan ollut pitkälti tieteellisten seurojen varassa. ”Mä luulen, että tieteellisissä seuroissa avoimuuden vastustus oli lopulta kiinni siitä rahasta. Useat lehdet olivat seuran jäsenlehtiä, ja lehti kuului jäsenmaksuun. Jos lehti jäi pois, niin myös jäsenmaksut vähenivät.”

Kolmas, vähän toiselta suunnalta tullut syöte sähköisen julkaisemisen suuntaan oli 1990-luvun väitösbuumi: ”Silloin alkoi tulla väitöksiä joka tuutista, siinä oli hirveä nousukäyrä. Lopulta oli vähän pakkokin hakea keinoja, miten saadaan hoidettua niiden jakelu järkevästi. Tiedekustantajien liitto järjesti lopulta seminaarin, missä haettiin optimaalista mallia väitösten julkaisemiseen ja jakelemiseen, mutta vaikka hyviä ehdotuksia syntyikin, alku oli kovin vaikeaa. Ihmiset eivät osanneet ajatella, että sähköisenä väitös leviää paljon tehokkaammin ja laajemmalle kuin painettuna.”

”Häkellyttävää, miten hitaasti nämä prosessit ovat täällä menneet”, huokaa Aalto. ”Suomesta sanotaan usein, että Suomi on teknisesti niin edistynyt maa, oli jo tuolloin, ja valmiudet sähköiseen julkaisemiseen olivat olemassa, mutta niitä ei osattu käyttää.” Toimivat käytänteet ovat kyllä sittemmin löytyneet, yrityksen ja erehdyksen kautta, eri tieteenaloille omansa.

FinnOA: toimintaa yli organisaatiorajojen

Uransa Tieteellisten seurain valtuuskunnassa Aalto aloitti 1990 tiedotussihteerin pestissä, mutta nimeke vaihtui nopeasti julkaisupäälliköksi. Muutoksen takana oli työnkuva: Aalto teki töitä alusta pitäen enemmän tiedejulkaisemisen saralla, kehitti, suunnitteli, koulutti ja aloitti monia nyt vakiintuneita toimintoja. Esimerkiksi Avoimen tieteen koordinaation toiminnan historian punoksia pystyy jäljittämään vuonna 2003 perustettuun FinnOA-ryhmään – jonka perustajajäsenistä Eeva-Liisa Aalto on yksi.

”FinnOA perustettiin 2003, ihan vapaaehtoisvoimin. Mukaan pyrittiin saamaan avoimesta julkaisemisesta kiinnostuneita tahoja ihan joka puolelta, kaikki yliopistokirjastotkin taisivat olla siinä mukana”, muistelee Aalto. ”Tutkijoita olisi kyllä saanut olla enemmän mukana, heidän työnsähän on tiedejulkaisemisen keskeisin asia, sitten lopulta.”

FinnOA:n joukot pistivät nopeasti ranttaliksi ja paneutuivat tosissaan pohtimaan sitä, miten tutkimusta ylipäätään saataisiin enemmän avoimeksi. Julkaisuarkistot nousivat aiempaa keskeisempään rooliin. Myös muita julkaisupalveluita – esimerkiksi julkaisualustoja – alettiin ideoida ja niitä alkoi syntyä.

Kansainvälisiä keskusteluja seurattiin aktiivisesti ja niistä otettiin oppia, jos niissä oli opiksi otettavaa. Likikään kaikkia käytänteitä ei edes yritetty tuoda tänne: ”Kansainvälisiä sähköisiä lehtiä rahoitettiin kirjoittajamaksuilla, mutta ne herättivät tieteellisissä seuroissa lähinnä hilpeyttä. Yksi avoimuutta edistävä ratkaisu fiksuimmasta päästä oli Suomen Akatemian päätös, että julkaisumaksut pitää sisällyttää rahoitushakemuksiin.”

FinnOA:n pajassa saatiin aikaan paljon: ”Vuonna 2005 opetus-ja kulttuuriministeriö asetti työryhmän, jolle annettiin tehtäväksi laatia suunnitelma avoimen tiedejulkaisemisen edistämiseksi Suomessa. FinnOA oli aktiivisesti mukana mietinnön (Opetusministeriö 2005) laatimisessa.” Nyttemmin FinnOA:n toiminta on hiipunut ja avoimen julkaisemisen ja yleisemmin avoimen tutkimuksen teemoja on edistetty erityisesti  opetus- ja kulttuuriministeriön aikavälillä 2014–2017 rahoittamassa Avoin tiede ja tutkimus -hankkeessa (Forsström & Kutilainen)  ja sitä seuranneessa Avoimen tieteen koordinaatiossa (2018–).

Tiedelehti digiksi: Open journal systems

Valtion kotimaisille tiedejulkaisijoille suunnatun tuen jakaminen siirtyi vuonna 2004 Suomen Akatemialta Tieteellisten seurain valtuuskunnalle. ”Tuo noin miljoonan euron summa oli Akatemialle hiukan pieni summa, ja koska Tieteellisten seurain valtuuskunta oli suorempaan tekemisissä julkaisuja kustantavien seurojen kanssa, siirto oli luonteva.”

Valtionavun jakamisen aloittaminen oli yksi uusi asia, mutta Allolla oli monta muutakin projektia tekeillä ja alkamassa. Tieteellisille seuroille oli jo 2003 alettu tarjota erilaisia sähköisiä palveluita: tilaa kotisivuille, verkkotunnuksia, taittopalveluita. Suunnilleen samaan rytinään tupsahti OJS.

Kuvassa Eeva-Liisa Aalto.

Kuva 3. ”Kiitos hyvien yhteistyökumppaneiden, saatiin aikaan paljon kaikenlaista”, toteaa Eeva-Liisa Aalto muistellessaan esimerkiksi OJS-palvelun tuomista Suomeen.

”Olin Hankenilla palaverissa. Sen kuluessa Bo-Christer Björk ja Turid Hedlund esittelivät minulle sähköistä alustaa, jolla tiedelehtien toimitus- ja julkaisuprosessi pystyttäisiin hoitamaan alusta loppuun, vertaisarviointia ja itse julkaisemista myöten.” Järjestelmä ja idea kuulostivat hyvältä. ”Kaksikko esitti, että eikös Tieteellisten seurain valtuuskunta voisi tarjota tämmöistä kotimaisten tieteellisten seurojen käyttöön, minä pistin silmät kiinni ja sanoin että joo.”

”TSV:n väki olisi varmaan lähettänyt minut Siperiaan, jos olisivat voineet, kun menin töihin ja ilmoitin, että olin suostunut ottamaan tällaisen TSV:n tehtäväksi.” Kotimaisten tiedelehtien onneksi Siperian-matka ei kuitenkaan järjestynyt, sen sijaan järjestyi rahoitus. Osana OA-JES-hanketta (esim. Hedlund & Montonen, 2008) alkanut projekti tunnetaan nykyään nimellä journal.fi-palvelu.

”Lehdet kokivat OJS-järjestelmän vähän vaikeaksi. Tämä johtui ehkä siitä, että lehtien toimitukset vaihtoivat paikkaa niin usein – juuri, kun porukka kun oppi käyttämään järjestelmää, niin sitten toimituksen ihmiset jo vaihtuivatkin.  Mutta minusta oli tosi hyvä asia, että semmoinen otettiin ja sitä alettiin kehittää”, pohtii Aalto.

No niin oli, kyllä.

 

Teksti: Riitta Koikkalainen
Kuvat: Jyrki Ilva

Kirjallisuus ja linkit:

Kirjoittajan yhteystiedot:

Riitta Koikkalainen, tietoasiantuntija
Kansalliskirjasto, kirjastoverkkopalvelut
riitta.koikkalainen [at] helsinki.fi
https://orcid.org/0000-0003-3289-1832

Leave a Reply

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.