Humanistit pilvessä : Humanistitutkijat ja tieteellisen kirjaston rooli digitaalisessa maailmassa

Jyrki Ilva
Kansalliskirjasto

Tämän artikkelin pysyvä osoite on: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe201201161075

 

Kansalliskirjastossa perjantaina 11.11.2011 järjestetyn Löytöretki-päivän ohjelmaan kuului mm. humanistitutkijoiden voimin käyty paneelikeskustelu otsikolla ”Humanistit pilvessä”. Keskustelussa oli mukana kuusi nuorehkoa humanistitutkijaa (Pentti Haddington, Sari Kivistö, Antti Leino, Erja Salmenkivi, Jaakko Tahkokallio, Jukka Tyrkkö) eri tieteenaloilta, ja siinä valotettiin nykyisen tutkijapolven työskentelytapoja ja kirjastojen tarjoamiin palveluihin kohdistuvia odotuksia.

Vaikka tutkijoiden näkemyksiä on viime aikoina selvitetty mm. FinELibin syksyllä tekemällä laajalla kyselytutkimuksella (ks. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe201112206108) ja Svenska litteratursällskapetin Forskarnas röst och digitalt material -projektissa, oli kuitenkin mielenkiintoista päästä päivittämään omia olettamuksiaan ihan oikeiden ilmielävien tutkijoiden seurassa. Vapaassa keskustelussa esiin tulee sellaisia teemoja, joita ei laajalle kohderyhmälle suunnatussa strukturoidussa verkkokyselyssä välttämättä huomata kysyä.

(Kuva: Jyrki Ilva)

(Kuva: Jyrki Ilva)

Omnia mea mecum porto

Keskusteluun osallistuneet tutkijat olivat yksimielisiä siitä, että digitaaliset aineistot ja uudet työvälineet ovat muuttaneet merkittävästi tutkijoiden toimintatapoja. Tutkijan keskeinen työväline on nykyään kannettava tietokone, jonka kovalevylle hän kokoaa sekä sähköisiä artikkeleita ja kirjoja että digitaalista tutkimusaineistoa – koostui se sitten esimerkiksi arkistoaineistoista otetuista valokuvista tai tutkimusaiheeseen liittyvistä videoista. Kirjaston lisensioimien aineistojen osalta tämä viittaa siihen, että niiden käyttö saattaa monessa tapauksessa olla tilastoitua suurempaa, jos suuri osa aineistosta häviää tiedoston lataamisen jälkeen tutkijan kovalevylle ja siten kustantajan palvelimella toimivan tilastoinnin ulottumattomiin.

Kannettavan tietokoneen, digikameran ja joka paikassa läsnä olevien verkkoyhteyksien ansiosta tutkijan työ ei enää ole aikaan tai paikkaan sidottua, ja niiden ansiosta myös kirjasto kulkee koko ajan tutkijan mukana. Kuten Pentti Haddington totesi, tutkimuksesta tuleekin helposti samalla kertaa työ, harrastus ja elämäntapa, jota harjoitetaan kellon ympäri seitsemän päivää viikossa. Samoin verkon kautta tapahtuva kansainvälinen yhteistyö ja aineistojen jakaminen tutkijoiden verkostoissa olivat useimmille panelisteille arkipäivää.

Toisaalta panelistit olivat tietoisia myös digitaalisen aineistojen häviämiseen liittyvistä riskeistä, ja esim. Erja Salmenkivi kaipasi tutkijoiden kokoamille digitaalisille aineistokokonaisuuksille palvelintilaa, jossa ne olisivat pysyvämmin tallessa. Kirjastoillekin saattaa olla rooli tarjolla digitaalisten tutkimusaineistojen ylläpitäjänä siinä vaiheessa kun tutkimusprojekti päättyy.

Siitä, onko digitalisoituminen aiheuttanut tutkimuksen teossa myös laadullisia muutoksia ei panelistien kesken löytynyt yksimielisyyttä. Jukka Tyrkkö ja Antti Leino toivat esiin sen, että kielitieteiden puolella digitaalisten korpusten analyysi ja laskennalliset metodit ovat olleet yleisessä käytössä jo pitkään. Historiatieteitä edustanut Jaakko Tahkokallio suhtautui sen sijaan ajatukseen ”digitaalisen humanismin” tutkimusmetodeihin aiheuttamista muutoksista huomattavasti varauksellisemmin. Hänen mukaansa tärkeintä on, että tarvittava aineisto on saatavilla, aineiston formaatilla sen sijaan on vähemmän väliä. Sari Kivistö korosti sitä, että kirjallisuudentutkija lukee tekstinsä itse, ja yhden tutkijan näkemykselle on edelleen tarvetta.

Tieteellistä julkaisemisesta paneelissa sivuttiin vain pariin otteeseen, mutta humanistiselle tutkimukselle tyypillisten monografioiden ilmentämän laajan kokonaisnäkemyksen esittämistä pidettiin edelleen tärkeänä. Sari Kivistö nosti toisaalta esiin myös ajatuksen verkkojulkaisemisen mahdollistamasta artikkelin ja monografian väliin sijoittuvasta uudesta julkaisumuodosta, jonka laajuus olisi noin 50-80-sivua.

Kirja on jees

Mielenkiintoista kyllä, useat panelistit vakuuttivat läheistä suhdettaan painettuihin kirjoihin – puhuttiin jopa kirjojen rakastamisesta (Haddington) ja käynneistä ulkomaisissa kirjastoissa ”tervehtimässä vanhoja kirjoja” (Tyrkkö). Tämä kertoo siitä, että ajatus painetuista aineistoista luopumisesta on ainakin vielä nykyisten humanistisukupolvien silmissä jos ei nyt suorastaan syvimpiä tuntoja loukkaava niin vähintään epämukava.

Painettujen kirjojen selailua pidettiin edelleen helpompana kuin digitaalisten, ja kirjojen (esim. Sari Kivistön mainitsema Erasmus Rotterdamilaisen kootut teokset) näkemisen hyllyssä todettiin auttavan suhteellisuudentajun kehittymisessä ja aineistoa koskevan kokonaiskuvan muodostamisessa. Kirjastoilta kaivattiinkin keskeisten perusaineistojen pitämistä esillä, sillä panelistien mukaan kirjallisuuden lukeminen laaja-alaisesti auttaa asioiden välisten yhteyksien hahmottamisessa huomattavasti tietojärjestelmien tarjoamia täsmähakuja enemmän.

Suhtautuminen digitoinnin kautta saataville tuleviin aineistoihin oli jossain määrin kaksijakoinen: toisaalta niiden nähtiin helpottavan harvinaisiin aineistoihin kohdistuvaa tutkimusta, toisaalta pelättiin sitä, että digitointi alkaa liiaksi ohjata tutkimusaiheiden valintaa, jos tutkimus kohdistuu vain jo digitoituihin aineistoihin. Digitoitavien aineistojen valinnalla nähtiinkin olevan tutkimuspoliittista merkitystä, tosin samanlaisia valintoja on toki tehty kautta aikojen myös painettujen aineistojen julkaisu- ja hankintapäätösten yhteydessä. Erityisenä huolenaiheena tuntuivat joka tapauksessa olevan uudet verkossa elävät sukupolvet: miten nämä saadaan ymmärtämään, että kaikki aineistot eivät ole saatavilla verkossa. Kirjastoilla nähtiin olevan tässäkin oma roolinsa.

Tutkijoiden puheenvuoroissa pohdittiin myös digitoinnin ja digitoituihin aineistoihin liittyvien kuvailutietojen laadun merkitystä. Esim. Projekti Gutenbergin vapaaehtoistyönä tuottamia aineistoja pidettiin ongelmallisina, koska teksteistä ei aina kerrota esim. digitaalisen version lähtökohtana ollutta editiota tai tuotantomenetelmää. Toisaalta tutkijoiden puheenvuoroissa kirjaston tuottamilla tai hankkimilla aineistoilla nähtiin olevan ”ammattilaisten hyväksyntä”, eli niitä tunnuttiin – oikein tai väärin – pitävän luotettavampina. Täytyy myöntää, että tässä kohdassa tunsin vastuun painavan hartioillani hieman enemmän kuin olisin toivonut – valitettavasti myös kirjastojen digitaaliset aineistot ovat syntyneet vaihtelevissa historiallisissa olosuhteissa, vaikka vähitellen ollaan toivon mukaan menossa parempaan suuntaan. Eli kirjastonkaan hyväksymisleima ei merkitse sitä, että humanistisen tutkimuksen perinteeseen keskeisesti kuuluvan lähdekritiikin voisi huoletta heittää romukoppaan.

Kirjasto – rauhallinen saareke pahassa maailmassa?

Digitaaliset aineistot ja verkon kautta toimivat palvelut ovat tehostaneet tutkijoiden työtä ja mahdollistaneet merkittävän ajan- ja rahansäästön, kun joka asian vuoksi ei enää tarvitse mennä kirjastoon. Toisaalta tähän kehitykseen nähtiin liittyvän myös huonoja puolia. Tutkijat tuntuivat kaipaavan painettuihin aineistoihin liittyvän elämyksellisyyden lisäksi myös kirjastoon liittyvää tilan ja yhteisöllisyyden tuntua. Lisäksi huomautettiin, että kannettavien tietokoneiden ja langattoman verkon ansiosta kirjasto on nykyään jopa entistäkin toimivampi työympäristö. Jos siis siellä vain olisi edelleen tarvetta käydä.

Muistiorganisaatioiden ja tutkijayhteisön välisen yhteistyön panelistit näkivät toteutuvan ensisijaisesti instituutioiden – laitosten, oppiaineiden ja seurojen – kautta. Yhteistyötä sinänsä pidettiin hienona ja tavoiteltavana asiana, mutta panelistit muistuttivat, että tutkijan elämä koostuu projekteista, joiden vuoksi pitkäjänteisen yhteistyön tekeminen on heille vaikeaa. Etenkin ennen vakinaisen viran saamista tutkijoilla on kova kiire rakentaa omaa cv:tänsä ja sitä myötä omaa uraansa, eli suurin osa ajasta ja energiasta menee väistämättä akateemiseen eloonjäämistaisteluun.

Toisaalta tutkijoiden puheenvuoroissa nousi esiin se, että tutkimuskirjasto näyttäytyi heille työskentely-ympäristön lisäksi potentiaalisena ja ilmeisesti myös mieluisana työpaikkana, eli kirjastoilla on heidän silmissään edelleen positiivinen imago. Niinpä ei olekaan yllättävää, että kirjastoihin toivottiin lisää tutkijan virkoja ja kirjastosta kaivattiin myös työtiloja tutkijoille, joilla ei ole työhuonetta omalla laitoksellaan.

Panelistien näkemyksissä pidettiin muutenkin tavoiteltavana sitä, että tieteellisessä kirjastossa olisi töissä tutkijayhteisön kouluttamia ihmisiä, joiden kanssa kirjastossa asioivat tutkijat voisivat keskustella ja jotka puhuisivat heidän kanssaan samaa kieltä. Olisi myös hyvä, jos näillä ihmisillä olisi aikaa kokopäiväisesti perehtyä asioihin ja rakentaa verkostoja tutkijayhteisön suuntaan. Ehkä kirjasto siis halutaan edelleen nähdä eräänlaisena pitkäjänteisen työskentelyn mahdollistavana rauhallisena saarekkeena lyhytaikaisista rahoituksista käytävän kamppailun ja tutkijoihin kohdistuvien tulospaineiden keskellä? Yleisöpuheenvuorossa tuotiin kuitenkin esiin se, että kirjastojen toimintaa ollaan pikemminkin supistamassa ja kirjastoja yhdistetään aina vain isompiin yksiköihin: toimivan ja helposti lähestyttävän tutkijarajapinnan kehittäminen on kirjastoille tässä tilanteessa haastavaa.

Tutkijoiden näkemyksissä kritisoitiin käsitystä kirjastosta ensisijaisesti logistiikkayksikkönä, ja pohdittiin sitä, ovatko tutkimuskirjastot palaamassa aikaan, jossa sisältöasiantuntemus korostuu jälleen henkilökunnalta toivottavana osaamisalueena pelkän kirjastoammattilaisuuden sijasta. Läheisempi yhteys tutkijayhteisöön auttaisi myös siten, ettei kokoelmien tuntemus häipyisi ainakaan kovin kauas kirjaston organisaation ulkopuolelle. Sari Kivistö kiinnitti lisäksi huomiota kielitaidon merkitykseen: esim. latinan opiskelun hiipuminen voi johtaa siihen, ettei kaikkea historiallisten aineistojen tuntemuksen kannalta tarvittavaa osaamista ole enää helppoa löytää.

Panelistit tuntuivat joka tapauksessa arvostavan kirjastojen roolia sekä tiedonhaun opetuksessa että virtuaalikirjastojen ja tiedonhakupalveluiden ylläpitäjänä. Tutkijat näkivät kirjaston akateemisille opettajille antaman tiedonhaun opetuksen tarpeellisena, ja pitivät myös tärkeänä sitä, että opiskelijat tuodaan edelleen kirjastoon. Myös kirjastojen rooli kulttuuriperinnön säilyttäjänä sai panelisteilta varauksetonta tukea.

Kirjoittajan yhteystiedot

Jyrki Ilva, tietojärjestelmäasiantuntija
Kansalliskirjasto / Kirjastoverkkopalvelut
PL 26, 00014 HELSINGIN YLIOPISTO
sähköposti: jyrki.ilva(at)helsinki.fi