Tiedejulkaisemisen rahoitus – kuka ottaa vastuun?

Ilva, J (2019). Tiedejulkaisemisen rahoitus – kuka ottaa vastuun? Tietolinja 2019(1). Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2019041912952

Kansalliskirjasto järjesti lokakuun alussa 2018 osana avoimen tieteen koulutuksia koko päivän seminaarin, jonka aiheena oli tiedejulkaisemisen rahoitus. Tilaisuuden tavoitteena oli avata keskustelu siitä, millaisia muutoksia siirtyminen julkaisujen avoimuuteen merkitsee julkaisutoiminnan rahoituksen kannalta. Seminaariin oli pyydetty esityksiä eri viiteryhmiltä, sekä opetus- ja kulttuuriministeriön, yliopistojen johdon, tutkimusrahoittajien, kirjastojen, tiedekustantajien että tutkijoiden näkökulmista.

Kuva: Helsingin yliopiston tiloissa Metsätalolla järjestetyssä Tiedejulkaisemisen rahoitus -seminaarissa käytiin vilkasta keskustelua.

Aihe herätti seminaarissa ja sen yhteydessä järjestetyissä työpajoissa vilkasta keskustelua. Tämä artikkeli perustuu omaan alustukseeni, mutta tilaisuudessa kuultiin monta muutakin mielenkiintoista puheenvuoroa, joista osaan viitataan artikkelin kuvateksteissä. Tiedejulkaisemisen rahoitus -seminaarissa pidetyt esitykset löytyvät tilaisuuden verkkosivulta, jolta löytyy myös linkki videotallenteeseen.

Perinteinen malli

Tieteellisen julkaisutoiminnan perinteinen rahoitusmalli on perustunut lehdistä ja kirjoista sekä niistä koostuvista aineistopaketeista maksettuihin tilaus- ja lisenssimaksuihin. Kansainvälisellä tasolla tieteellisten julkaisukanavien pääasiallinen rahoittaja ovat olleet tieteelliset kirjastot.

Kuva: Mikael Laakso (Hanken) kävi esityksessään systemaattisesti läpi yliopistojen rahoituslähteet ja niihin liittyvät rahavirrat kansalaisilta kerätyistä veroista alkaen, päätyen lopulta kirjastojen tieteellisille kustantajille maksamiin lisenssimaksuihin.

Tieteellisten julkaisujen jakelu siirtyi verkkoon 1990-luvun puolivälistä alkaen. Muutoksen myötä yhä suurempi osa kirjastojen hankintamenoista on kulunut kansainvälisten kustantajien ja välittäjien tarjoamiin suuriin aineistopaketteihin. Esim. Suomessa tieteelliset kirjastot käyttävät e-aineistojen hankintaan noin 30 miljoonaa euroa vuodessa, pääosin FinELibin solmimien aineistosopimusten kautta. Suurin osa tästä rahasta käytetään suuriin kansainväliseen aineistopaketteihin. Lisenssisopimuksille on lisäksi ollut tyypillistä, että niiden hinnat ovat nousseet jatkuvasti, usein noin 5 % vuodessa.

Kustantajat ovat perustelleet hinnankorotuksia sillä, että tieteellisen julkaisutoiminnan volyymi on kasvanut maailmanlaajuisesti vuodesta toiseen, mikä on kasvattanut niiden tarjoaman aineiston määrää ja sen julkaisemisesta aiheutuvia kustannuksia. Tilanteen taustalla on kuitenkin myös tieteellisen julkaisutoiminnan keskittyminen. Muutama kustantaja – suurimpina Elsevier, Springer-Nature, Wiley, Sage ja Taylor & Francis – hallitsee suurinta osaa globaaleista markkinoista. Nämä kustantajat omistavat useimmat keskeisistä, arvostetuista lehtibrändeistä, joissa julkaiseminen on tutkijoiden uran kannalta erityisen tärkeää. Yli 40 % kaikista suomalaisten tutkijoiden tuottamista vertaisarvioiduista artikkeleista ilmestyy näiden viiden suurimman kustantajan omistamissa kanavissa (Pölönen 2019).

Nykytilanteessa suurilla kaupallisilla kustantajilla on siten erittäin vahva neuvotteluasema sekä aineistoja hankkivien kirjastojen että artikkeleitaan julkaistavaksi tarjoavien tutkijoiden suuntaan. Koska kunkin kustantajan aineistot ovat koostuneet uniikista sisällöstä, johon niillä on yksinoikeus, kirjastoilla ei ole ollut mahdollisuutta kilpailuttaa kustantajia keskenään tai hankkia vastaavia aineistoja muualta. Käytännössä tämä on johtanut siihen, että julkisella rahalla tuotetut tutkimustulokset ovat olleet maailmanlaajuisesti lähinnä vain varakkaiden organisaatioiden ulottuvilla.

Perinteiseen toimintamalliin on lisäksi kuulunut, että tutkijat luovuttavat julkaisunsa oikeudet kustantajalle ilman korvausta, ja myös julkaisujen vertaisarviointi tehdään tutkijayhteisön voimin ilmaistyönä. Niinpä ei olekaan ihme, että tieteellinen kustannustoiminta on ollut kansainvälisellä tasolla erittäin tuottoisaa bisnestä: kustannustoiminnan tuottama voitto suhteessa liikevaihtoon on ollut suurilla kustantajilla tyypillisesti yli 30 % vuodessa, ja esim. Elsevierin vuosittainen liikevoitto on ollut säännöllisesti lähes miljardi euroa.

Tieteellisen julkaisemisen rahoitukseen liittyviä vääristymiä on vaikeaa ratkaista puuttumatta akateemisen meritoitumisen ja tutkimuksen arvioinnin käytäntöihin. Yliopistot ovat ulkoistaneet tutkimuksen laadun arvioinnin suurelta osin julkaisukanaville. Tämä koskettaa sekä yksittäisiä tutkijoita ja tutkimushankkeita että organisaatioita itseään: laadukkaat julkaisut ovat edellytys akateemisen uran etenemiselle ja niitä käytetään myös kriteerinä rahoituksen jaossa. Vaikka julkaisukanavien käyttämisessä laadun arvioinnin perusteena on omat ongelmansa (ks. esim. DORA-julistus), riittävän objektiivisten ja kustannustehokkaiden arviointikriteerien löytäminen niiden tilalle on kuitenkin osoittautunut vaikeaksi.

Kohti avoimuutta

Kansainvälinen open access -liike nousi yleiseen tietoisuuteen viime vuosikymmenen alkupuolella. Vaikka tuolloin visioidut muutokset eivät ole toteutuneet aivan siinä muodossa tai sillä aikataululla kuin tuolloin odotettiin (tai ainakin toivottiin), liikkeen tavoitteilla on kuitenkin ollut suuri vaikutus tieteellisen julkaisutoiminnan ja sitä koskevan keskustelun kehitykseen. Viime aikoina avoimuuden edistäminen on saanut uutta vauhtia useiden korkean tason poliittisten linjausten myötä, tuoreimpana näistä eurooppalaisten tutkimusrahoittajien voimin synnytetty Plan S, jonka tavoitteena on siirtyä avoimuuteen vuodesta 2020 lähtien.

Kuva: Tiedeasiantuntija Jyrki Hakapää esitteli Tiedejulkaisemisen rahoitus -seminaarissa Suomen akatemian Plan S:ää koskevia suunnitelmia.

Kuva: Unifi ry:n puheenjohtaja, Itä-Suomen yliopiston rehtori Jukka Mönkkönen pohti esityksessään yliopistojen sitoutumista Plan S:n tavoitteisiin. Hän kävi myös läpi Plan S:n vaatimuksia oman yliopistonsa näkökulmasta.

Kuva: Sami Niinimäki (opetus- ja kulttuuriministeriö) kertoi yliopistojen uudesta, vuonna 2021 voimaan tulevasta rahoitusmallista, jossa avoimet julkaisut tuovat yliopistoille lisärahaa.

Open access -liikkeen perustavoitteena on ollut se, että tieteelliset julkaisut olisivat saatavilla vapaasti ja maksuttomasti verkon kautta. Tällöin julkaisut ja niiden sisältämät tutkimustulokset olisivat tasapuolisesti kaikkien kiinnostuneiden saatavilla. Avoimuus lisäisi myös julkaisujen näkyvyyttä, käyttöä ja vaikuttavuutta.

Open access -liikkeen sisällä ei ole kuitenkaan ollut selkeää yhteisesti jaettua näkemystä siitä millä tavalla avoimeen julkaisemiseen siirrytään. Suuri osa avoimuutta koskevasta keskustelusta on keskittynyt nykyisten julkaisukanavien muuttamiseen avoimiksi tai vastaavien uusien avoimien kanavien luomiseen niiden rinnalle.  Toisaalta open access -aktiivien piiristä on esitetty myös radikaalimpia visioita nykymuotoisten julkaisukanavien korvaamisesta uudenlaisilla infrastruktuureilla tai julkaisualustoilla, esim. pre print -arkistojen ja niiden päälle rakennettujen arviointimekanismien pohjalta.

Rinnakkaistallentaminen on eräänlainen välimuoto näistä kahdesta lähestymistavasta. Sen ideana on perinteisissä julkaisukanavissa ilmestyneiden artikkelien tallentaminen avoimiin julkaisuarkistoihin, jossa ne ovat vapaasti saatavilla joko heti tai kustantajan asettaman embargoajan jälkeen.

Pre print -arkistot ja rinnakkaistallennus

Radikaaleimmissa open access -visioissa on esitetty, että nykymuotoiset tieteelliset kustantajat ja lehdet ovat tarpeettomia muinaisjäänteitä, jotka on mahdollista korvata uusilla verkkomaailmaan soveltuvilla mekanismeilla (ks. esim. Brembs 2018). Ilman kustantajien kaupallisia intressejä tiedejulkaisemisen kustannukset supistuisivat merkittävästi nykyisestä, ja julkaisemisen prosesseja olisi mahdollista kehittää joustavammiksi.

Tällaisissa visioissa viitataan usein fyysikkojen ArXiv-julkaisuarkistoon, jonka ansiosta fysiikan alan julkaisuja luetaan laajalti jo vertaisarvioimattomina pre print -versioina. ArXiv on Cornellin yliopiston suhteellisen vaatimattomilla resursseilla (noin miljoona dollaria vuodessa) pyörittämä globaali palvelu, jonka tueksi kerätään vapaaehtoista rahoitusta maailmanlaajuisesti. ArXivin suuren volyymin ansiosta yksittäisistä palvelussa julkaistavista artikkeleista aiheutuvat kustannukset jäävät hyvin vaatimattomiksi (noin kymmenen dollaria). Tässä toimintamallissa lähestulkoon ainoaksi perinteisten lehtien tarjoamaksi oleelliseksi lisäpalveluksi jää vertaisarvioinnin organisoiminen ja sen myötä saatava laatuleima. Tähänkin tarpeeseen on mahdollista vastata rakentamalla pre print -arkistojen päälle erillisiä lehtiä muistuttavia lisäpalveluita (overlay journals).

Hieman samaan tapaan myös Coalition of Open Access Repositories -järjestön (COAR) julkaisemassa “Next Generation Repositories”-visiossa esitetään uuden, nykymuotoiset lehdet korvaavan tieteellisen julkaisemisen infrastruktuurin luomista julkaisuarkistojen ympärille. Paikallisten, organisaatiokohtaisten julkaisuarkistojen päälle rakennettaisiin kansainvälisenä yhteistyönä vertaisarviointia tukeva tekninen infrastruktuuri, jonka myötä julkaisuarkistoihin tallennettuja artikkeleita ei olisi enää tarpeellista julkaista erikseen tieteellisissä lehdissä.

Käytännössä näiden uusien infrastruktuurien toteutumiseen on vielä matkaa. Suurimpana haasteena eivät niinkään ole vision edellyttämät tekniset ratkaisut, vaan tutkijayhteisöjen saaminen mukaan – irtautuminen perinteisistä, arvostetuista julkaisukanavista on kaikesta nykysysteemin kohdistuvasta kritiikistä huolimatta vaikeaa ainakin nopealla aikataululla. Lienee myös todennäköistä, ettei fysiikan kaltaisten yksittäisten tieteenalojen kokemuksia voi aivan suoraviivaisesti yleistää kaikille aloille – julkaisujen arviointi- ja toimitusprosessilla on monilla muilla aloilla suurempi vaikutus lopputulokseen. Vaikkei mukaan laskisi suurten kustantajien voittomarginaaleja, julkaisutoiminnan tueksi tarvitaan resursseja – ainakin siinä tapauksessa, ettei näiden tehtävien oleteta hoituvan pelkästään vapaaehtoispohjalta tehtynä ilmaistyönä.

Paikallisissa organisaatiokohtaisissa julkaisuarkistoissa toiminta on yleensä painottunut artikkelien pre print -versioiden sijasta pikemminkin niiden vertaisarvioitujen versioiden (tekijän viimeinen oma versio tai kustantajan versio) rinnakkaistallentamiseen.  Rinnakkaistallentamisen ilmeinen hyöty on siinä, että se tuo julkaisut avoimesti saataville, ja se takaa myös julkaisun säilymisen saatavilla ainakin jonakin versiona, vaikka kustantajan palvelussa julkaistu lopullinen versio poistuisi jossain vaiheessa verkosta. Julkaisuarkistojen ylläpidosta ja rinnakkaistallennuksen tukipalveluista aiheutuu jonkin verran kustannuksia, mutta kansainvälisille kustantajille maksettuihin lisenssi- ja artikkelimaksuihin verrattuna ne ovat suhteellisen vaatimattomia.

Vaikka rinnakkaistallennuksessa on paljon hyviä puolia, on kuitenkin syytä huomata, ettei se sinällään tarjoa mitään selkeää ratkaisua tieteellisen julkaisutoiminnan rahoitusta koskeviin kysymyksiin. Rinnakkaistallennukseen liittyy ainakin toistaiseksi oletus siitä, että tallennettava artikkeli on ensin julkaistu jossain muussa julkaisukanavassa, eikä se ota kantaa siihen millä tavalla tämä rahoitetaan.

Niinpä rinnakkaistallentamisen rinnalla maksetaan edelleen lisenssi- ja artikkelimaksuja kustantajille. Tavallaan rinnakkaistallentamisen voi jopa tulkita antavan lisäaikaa maksullisille lehdille, joiden ei tarvitse siirtyä avoimeen julkaisemiseen, jos niiden artikkeleita on mahdollista saada avoimeksi tätä kautta.  Toisaalta rinnakkaistallentamista on perinteisesti perusteltu myös sillä, että avoimuuden yleistyessä kustantajien kanssa solmitut lisenssisopimukset on mahdollista irtisanoa. Avoimeksi kysymykseksi kuitenkin jää, millä tavalla tieteellinen kustannustoiminta tällöin rahoitetaan ja mistä rinnakkaistallennettavat artikkelit oikein tulevat, jos kustannustoiminnalle ei löydy rahoitusta –  ainakin niin kauan kuin visioita seuraavan sukupolven julkaisuarkistojen kaltaisista tieteelliset kustantajat korvaavista infrastruktuureista ei toteuteta käytännössä.

Tieteelliset lehdet ja artikkelimaksut

Monet etenkin kansainvälisistä open access -lehdistä perustavat toimintansa artikkelimaksuihin (APC). Tarjolla on myös ilmaisia julkaisukanavia, jotka toimivat jonkin muun rahoituslähteen tai ilmaistyön varassa, mutta suurin osa julkaisuista ilmestyy kuitenkin artikkelimaksuja perivissä lehdissä. Se, kuka maksaa, miten paljon ja millä ehdoilla, vaihtelee kuitenkin merkittävästi.

APC-maksujen suuruus vaihtelee huomattavasti eri lehtien välillä, sadoista euroista useisiin tuhansiin euroihin.  Kokonaan avoimien lehtien lisäksi yhä useammat tilaus- ja lisenssimaksulliset lehdet tarjoavat mahdollisuuden julkaista yksittäisiä artikkeleita avoimina maksua vastaan. Tällaisissa ns. hybridilehdissä artikkelimaksut ovat yleensä korkeampia kuin kokonaan avoimissa julkaisukanavissa. Lisäksi lehtien ei-avoimesta sisällöstä maksetaan myös lisenssimaksuja, eli niistä maksetaan sekä artikkeli- että lisenssimaksuja. Osa kustantajista saattaa periä erillistä lisämaksua myös artikkelien jatkokäytön sallivasta Creative Commons -lisenssistä (esim. CC BY).

Tyypillinen artikkelimaksu kansainvälisessä julkaisukanavassa ilmestyvästä artikkelista on nykyään parin tuhannen euron suuruusluokkaa, mutta arvostetuimmilla lehdillä maksut saattavat olla huomattavastikin tätä korkeampia. Oletuksena on, ettei tutkija maksa summaa omasta pussistaan, vaan rahoitus tulee esim. tutkimushankkeen budjetista tai kotiorganisaation ylläpitämästä rahastosta. Käytännössä tämä asettaa tutkijat ja tieteenalat eriarvoiseen asemaan, sillä tutkijoilla ei aina ole rahoitusta tai taustaorganisaation tukea, ja rahoituksen saatavuudessa on muutenkin suuria eroja sekä maantieteellisten alueiden että eri tieteenalojen välillä.

Kuva: Yliopistonlehtori Hanna Samola (Tampereen yliopisto) toi Tiedejulkaisemisen rahoitus -seminaarissa esiin tutkijan näkökulmaa. Samola nosti esiin julkaisemiseen liittyviä haasteita ja esitti toiveen siitä, että kaikilla tutkijoilla olisi myös open access -maailmassa tasaveroiset mahdollisuudet tutkimustulostensa julkaisemiseen.

Periaatteessa artikkelimaksuihin pohjautuva tieteellisen julkaisemisen rahoitusmalli kääntää aiemmat käytännöt ylösalaisin.  Siinä missä aiemmin aineistojen lukijat tai (yleensä) heidän taustaorganisaationsa maksoivat pääosan julkaisemisen kustannuksista, nyt kustannukset siirtyvät julkaisujen tekijöiden ja heidän taustaorganisaatioidensa maksettavaksi. Vaikka kyse on käytännössä suurelta osin samoista organisaatioista, maksujen perusteet ja kustannusten jakautuminen organisaatioiden kesken muuttuvat kuitenkin oleellisesti. Vaikka julkaisemisen kokonaiskustannukset pysyisivät samoina, artikkelimaksuihin pohjautuvassa mallissa aiempaa suurempi osa kustannuksista kohdistuu tutkimusintensiivisille yliopistoille ja tutkimuslaitoksille, jotka tuottavat suurimman osan julkaisuista.

Jos muutoksesta haluaa etsiä positiivisia puolia, artikkelimaksut tuovat julkaisemisen kustannukset aiempaa selkeämmin tutkijoiden näkyville, mikä saattaa vaikuttaa heidän tekemiinsä ratkaisuihin. Optimistisimmissa näkemyksissä tämän on ennakoitu johtavan kustantajien ja lehtien väliseen kilpailuun artikkeleista, mikä puolestaan saattaisi alentaa vähitellen artikkelimaksuja ja julkaisemisen kokonaiskustannuksia.

Toistaiseksi näin ei kuitenkaan ole käynyt. Artikkelimaksut heijastelevat julkaisuprosessin todellisten kustannusten lisäksi myös julkaisukanavien arvostukseen perustuvaa brändiarvoa, mikä tekee julkaisukanavien kilpailuttamisen vaikeaksi. Vaikka julkaisemisen bisnesmalli on muuttumassa, suurten kansainvälisten kustantajien voittomarginaalit ovat ainakin toistaiseksi säilyneet ennallaan tai jopa kasvaneet. Kustantajien intressinä on ollut pitää huolta siitä, että niiden tulot säilyvät vähintään aiemmalla tasolla siirryttäessä lisenssimaksuista artikkelimaksuihin. Artikkelimaksuja on maksettu kirjastojen hankintamäärärahojen sijasta usein tutkimushankkeiden budjeteista, eli tutkimusorganisaatioilta ja -rahoittajilta kustantajille päätyvän rahan määrä on kasvanut myös tätä kautta.

Kuva: Kirjastonjohtaja Anne Lehto (Tritonia, Vaasan yliopisto) toi tilaisuuteen yliopistokirjastojen verkoston FUN:in terveiset.

Isoilla sopimuksilla avoimuuteen?

Kansainvälinen OA2020-yhteenliittymä on jo muutaman vuoden ajan pyrkinyt edistämään laajamittaista siirtymistä avoimeen julkaisemiseen kustantajien kanssa solmittavien sopimusten kautta. Tavoitteena on siirtää kirjastojen lisenssimaksuihin käyttämiä rahoja kunkin organisaation tuottamien julkaisujen avaamiseen kustantajien palveluissa. Max Planck -instituutin vuonna 2015 julkaisemassa white paperissa (Schimmer, Geschuhn & Vogler 2015) todistettiin, että kirjastojen lisenssimaksuina maksamat rahat riittäisivät sinällään hyvin kaikkien tieteellisten julkaisujen avaamiseen, jos siirtymä voitaisiin toteuttaa globaalilla tasolla.

Käytännössä päämäärää kohti on pyritty lisäämällä kustantajien kanssa solmittaviin ”siirtymäkauden” sopimuksiin erilaisia open access -elementtejä. Esim. Suomessa FinELib on neuvotellut kustantajien useita ”read and publish”-tyyppisiä sopimuksia, joissa on aineistojen käyttöoikeuden lisäksi mukana myös suomalaisten tutkijoiden tuottamien julkaisujen avoimuutta koskevia sopimusehtoja. Tavoitteena on saada avoimen julkaisemisen kustannukset osaksi lisenssisopimuksia siten, ettei niiden hinta nouse merkittävästi.

Neuvotteluihin kuuluu oleellisena osana se, että sopimuksista täytyy olla valmis luopumaan, jos kustantaja ei suostu kirjastojen välttämättöminä pitämiin ehtoihin. Sopimusten päättyminen vapauttaa kirjastojen budjeteista rahaa, joka on mahdollista – jos niin halutaan – käyttää avoimen julkaisemisen tukemiseen muilla keinoilla. Uutisia peruutetuista sopimuksista onkin viime aikoina tullut maailmalta tihenevään tahtiin – esim. Elsevierin osalta Ruotsista ja Kalifornian yliopistosta. Suomessa alkuvuoden merkittävin uutinen on ollut se, ettei FinELib päässyt Taylor & Francisin kanssa yhteisymmärrykseen avointa julkaisemista koskevista ehdoista, mikä johti sopimuksen päättymiseen (ks. FinELib 2019).

Kuva: Anu Alaterä (Kansalliskirjasto, FinELib) nosti seminaarissa esiin kysymyksen siitä, miten FinELibin neuvottelemilla sopimuksilla hankittavista aineistoista maksettavia lisenssimaksuja – yhteensä 25 miljoonaa euroa vuodessa – voitaisiin käyttää avoimen julkaisemisen tukemiseen.

Open access -aktiivien keskuudessa OA2020-yhteenliittymän valitsema strategia on herättänyt jossain määrin ristiriitaisia tunteita (ks. esim. Poynder 2018). Keskeinen kysymys on se, löytyykö yhteisen päämäärän tueksi maailmanlaajuisesti riittävän suurta kriittistä massaa. Muussa tapauksessa siirtymäkauden sopimuksista on vaikea päästä eteenpäin – vaikka yksittäiset organisaatiot ostaisivat omien tutkijoidensa julkaisut avoimiksi, ne joutuvat silti edelleen maksamaan myös lisenssimaksuja muiden organisaatioiden tuottamista aineistoista. Neuvotteluissa saatavista alennuksista huolimatta tämä voi johtaa kustannusten kasvuun. Lisäksi huomionarvoista on se, että siirtymäkauden sopimukset näyttävät vaivihkaa legitimoivan hybridi-OA:n asemaa – suuri osa sopimusten puitteissa avoimiksi saatavista artikkeleista ilmestyy nimenomaan hybridilehdissä sen sijaan, että julkaisukanavia muuttuisi kokonaan avoimiksi.

Toinen keskustelua herättänyt kysymys on ollut se, että kustantajien kanssa solmittavien sopimusten on nähty pönkittävän perinteisten isojen kustantajien asemaa. Jos open access -maksut kytketään osaksi olemassaolevia lisenssisopimuksia, ne päätyvät käytännössä samoille kustantajille kuin aiemminkin, usein sillä oletuksella, että kustannukset säilyvät vähintään samalla tasolla kuin aiemmin. Kustantajien aineistopaketeista maksettavat lisenssimaksut ovat kuitenkin olleet monella tavalla historiallisesti määräytyneitä, eivätkä ne kerro suoraan yksittäisten aineistojen arvosta. Tämä voi tarkoittaa sitä, että kirjastojen hankintamäärärahat kuluvat myös open access -aikakaudella isojen kustantajien aineistoihin, joilloin vaihtoehtoisten toimintamallien tueksi riittää vain hyvää tahtoa, jos sitäkään.

Reilumpaa avoimuutta?

Osa perinteisten kustantajien rinnalle syntyneistä open access -kustantajista toimii kaupallisista lähtökohdista, osa taas muiden rahoituslähteiden varassa. Osan jälkimmäiseen ryhmään kuuluvista toimijoista voi niputtaa enemmän tai vähemmän luontevasti ”reilu avoimuus”-käsitteen (ks. Fair open access -sivusto) alle. Esimerkkejä näistä lähtökohdista syntyneistä lehdistä ja hankkeista ovat mm. LingOA, Open Library of Humanities ja Suomessa OKM:n rahoituksella toiminut Tieteellisten seurain valtuuskunnan ja Kansalliskirjaston yhteinen Kotilava-hanke.

Perinteisiin kansainvälisiin kaupallisiin kustantajiin verrattuina useimmat reilun avoimuuden hankkeet ovat olleet toistaiseksi melko pienimuotoisia. Reilulle avoimuudelle ovat olleet tyypillisiä konsortiopohjaiset rahoitusmallit ja vapaaehtoiset, useimpien kaupallisten toimijoiden julkaisemien lehtien artikkelimaksuihin verrattuna kohtuullisen suuruiset tukimaksut. Lisäksi reilun avoimuuden vahvuuksiin on kuulunut, että sen puitteissa toimivat julkaisukanavat ovat usein tutkijayhteisön – esim. tieteellisten seurojen – omassa hallinnassa.

Vapaaehtoisuuteen perustuva reilu avoimuus olisi monessa suhteessa paras mahdollinen ratkaisu, jos sen tueksi vain saataisiin riittävän suuri kriittinen massa toimijoita. Keskeinen haaste reilun avoimuuden tiellä onkin ollut se, että se edellyttää rahoittajilta ajattelutavan muutosta. Esim. kirjastojen osalta niiden pitäisi osoittaa budjetistaan varoja hyväksyttävillä periaatteilla toimivien yleisesti hyödyllisten infrastruktuurien tukemiseen, sen sijaan että ne keskittyvät perinteiseen tapaan muualla tuotettujen aineistojen hankkimiseen paikalliseen käyttöön tai tyytyvät vain jäämään vapaamatkustajaksi. Tämä muutos on osoittautunut yllättävän vaikeaksi.

Hyvä esimerkki reiluun avoimuuteen perustuvien mallien kohtaamista haasteista on Kotilava-hankkeessa (2015-2018) kehitetyn kotimaisia lehtiä tukevan rahoitusmallin kohtalo (ks. Ilva 2018). Kansainvälisestä julkaisutoiminnasta poiketen suomalaisten tiedelehtien rahoitus on perustunut tähän asti veikkausvoittorahoista saatavan julkisen tuen lisäksi pääasiassa seurojen jäsenmaksuista ja yksittäisiltä henkilötilaajilta saatuihin tuloihin, eli tieteellisten kirjastojen rooli niiden rahoituksessa on ollut pieni. Siirryttäessä open access -julkaisemiseen tilausmaksut kuitenkin poistuvat, eli niiden tilalle tarvittaisiin uusia tulonlähteitä.

Kuva: Suomen tiedekustantajien liiton puheenjohtaja Leena Kaakinen toi puheenvuorossaan esiin tarpeen kotimaisten tiedekustantajien tekemää työtä tukevan rahoitusmallin luomiseen.

Kotilava-hankkeessa kehitetyn mallin ideana oli se, että kotimaiset tutkimusorganisaatiot ryhtyisivät tukemaan avoimuuteen siirtyviä kotimaisia tiedelehtiä summilla, jotka olisivat perustuneet kunkin organisaation tutkijoiden kussakin lehdessä julkaisemien artikkelien määrään. Ideaa perusteltiin mm. sillä että yliopistot saavat merkittävän osan rahoituksestaan (yli 200 miljoonaa euroa vuodessa) nimenomaan tuottamiensa julkaisujen perusteella, eli lehtien tekemä työ on myös niiden kannalta tärkeää.

Enemmistö yliopistokirjastoista suhtautui malliin kuitenkin varautuneesti, sillä ne pitivät ehdotettua artikkelikohtaista maksua (700 euroa) yliopistojen kannalta liian korkeana, huolimatta siitä, että kansainvälisille kustantajille maksettavat artikkelimaksut ovat yleensä selkeästi suurempia. Lisäksi kirjastot pelkäsivät, että kotimaisen julkaisemisen tukemiseen jouduttaisiin aiemmasta poiketen käyttämään varoja niiden hankintamäärärahoista, jotka tällä hetkellä kuluvat pääasiassa kansainvälisten aineistojen lisenssimaksuihin. Kirjastojen kannanotoissa tuotiin esiin, ettei avoimen julkaisemisen rahoittaminen kuulu niiden tehtäviin, ja kotimaisille lehdille suositeltiin keskitetyn, konsortiopohjaisen rahoituksen sijasta joko suoraa valtion rahoitusta tai tutkijoilta perittävien artikkelimaksujen käyttöönottoa.

Paikallisia ja globaaleja näkökulmia

Tieteellinen julkaiseminen on perusluonteeltaan sekä organisaatiorajat että myös kansalliset rajat ylittävää toimintaa. Tämä ei tarkoita sitä, etteikö paikallistason työllä olisi arvoa – esim. tutkijoiden kouluttaminen, rinnakkaistallennuksen tukeminen tai organisaatioiden oman kustannustoiminnan kehittäminen ovat kaikki hyviä tavoitteita. Aktiivisuus paikallistasolla ei kuitenkaan sinällään riitä maailman muuttamiseen. Siirryttäessä kohti avoimuutta paikallisten ratkaisujen lisäksi tarvitaan myös laajempaa näkökulmaa yhteisten palveluiden rakentamiseen ja ylläpitoon.

Jotta siirtyminen avoimuuteen toteutuisi mielekkäällä tavalla, tieteellistä julkaisemista ja siihen liittyviä rahavirtoja pitäisi pystyä tarkastelemaan kokonaisuutena koko systeemin tasolla. Yksi keskeisistä haasteista julkaisujen avoimuuden edistämisen tiellä on ollut se, että eri toimijat ovat tarkastelleet siihen liittyviä kysymyksiä vain omasta näkökulmastaan, näkemättä niiden laajempia yhteyksiä:

  • Korkeakoulujen näkökulmasta kirjaston hankkimat julkaisut, julkaisuista maksetut artikkelimaksut ja julkaisujen rooli meritoitumisen ja rahoituksen kriteerinä ovat saattaneet näyttäytyä toisistaan irrallisina asioina.
  • Kirjastot ovat yleensä nähneet tekemänsä aineistohankinnat vain paikallisesta näkökulmasta oman organisaation käyttäjille tuotettuna palveluna, eivätkä ne ole tiedostaneet omaa keskeistä rooliaan tieteellisen julkaisutoiminnan globaalina rahoittajana.
  • Tutkimusrahoittajat tukevat artikkelimaksuista aiheutuvia kustannuksia osana myöntämäänsä hankerahoitusta, mutta eivät välttämättä ole valmiita tukemaan muita avoimen julkaisemisen rahoitusmalleja, koska niillä ei ole tarkoitukseen soveltuvia rahoitusinstrumentteja.
  • Perinteisessä lisenssimaksuihin perustuvassa mallissa julkaisemisen kustannukset olivat tutkijoille näkymättömiä, minkä takia heidän tekemiään valintoja mm. julkaisukanavien ja kustantajille tehtävän ilmaistyön osalta ohjasivat pääasiassa muut kriteerit.
  • Kustantajat korostavat omistamiensa brändien ja tuottamiensa palveluiden merkitystä riippumatta siitä mikä niiden tutkimukselle tuottama lisäarvo todellisuudessa on.

Kapeat näkökulmat johtavat helposti osa-optimointiin, joka vaikeuttaa yleisen edun kannalta optimaalisten ratkaisujen löytymistä. Vaikka avoimuutta kannattavat periaatteessa lähes kaikki, käytännössä paikalliset tai eri intressiryhmien edut ajavat usein sen edelle. Tämänhetkiset, historiallisesti määräytyneet rakenteet ohjaavat edelleen hyvin pitkälle tulevaisuutta koskevaa ajattelua ja arvoasetelmia. Ilman kunnollista tilanteen ja tarjolla olevien vaihtoehtojen analyysiä hyvätkin aikomukset saattavat johtaa odottamattomiin seurauksiin.

Avoimeen julkaisemisen rahoittamiseen liittyvät kysymykset ovat sen verran monisyinen vyyhti, että sen ratkaiseminen edellyttää laajaa yhteistyötä ja valmiutta ottaa vastuuta muutoksen edellyttämistä toimenpiteistä.  Muiden toimijoiden tavoin myös kirjastojen olisi hyvä pohtia jo etukäteen sitä, millä tavalla niiden rooli jäsentyy, jos nykymuotoisista lisenssisopimuksista todella luovutaan, ja tieteellinen julkaisutoiminta siirtyy kokonaan avoimuuden aikakauteen. Ovatko ne valmiita ottamaan vastuuta tieteellisen julkaisutoiminnan ja sitä tukevien infrastruktuurien rahoittamisesta myös siinä tapauksessa, ettei tällä enää ole kytkentää paikallisten asiakkaiden tarpeista lähtien tehtäviin aineistohankintoihin? Tai jos ne eivät katso tätä tehtäväkseen, millä tavalla ne aikovat tulevaisuudessa profiloitua?

Tieteellinen julkaiseminen sinällään on tuskin katoamassa minnekään, kaikesta muutoksesta huolimatta. Jos oletetaan, ettei julkaisutoimintaa pyöritetä tulevaisuudessakaan pelkän ilmaistyön varassa, sen tueksi tarvitaan myös rahoitusta. Työn voi organisoida monella eri tavalla – joista osa saattaa olla parempia ja osa huonompia – mutta yhtä kaikki, jos julkaisemisen halutaan jatkuvan, työlle pitää löytyä tekijät. Uudet tekniset infrastruktuurit saattavat tehostaa julkaisemisen ja toimitustyön prosesseja, mutta ne vaativat myös investointeja ja ylläpitoa. Teknisen kehityksen ja yhteisöllisen muutoksen myötä syntyy jatkuvasti uusia tarpeita, joiden toteuttamiseen tarvitaan resursseja.

Tässä kaikessa on edelleen paljon tekemistä ja monenlaisia rooleja tarjolla. Tämä edellyttää tietysti aktiivista toimintaa, yhteistyötä muiden toimijoiden kanssa ja valmiutta myös vastuun ottamiseen. Toisaalta on selvää, ettei maailma muutu halutun kaltaiseksi pelkästään odottamalla.

Kuva: Tiedejulkaisemisen rahoitus -seminaarin yleisöä.

Lähdeluettelo

Kirjoittajan yhteystiedot

Jyrki Ilva, tietojärjestelmäpäällikkö
Kansalliskirjasto, kirjastoverkkopalvelut
PL 15 (Yliopistonkatu 1), 00014 Helsingin yliopisto
jyrki.ilva [at] helsinki.fi

Leave a Reply

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.