Vakava paikka – ainakin periaatteessa

Koikkalainen R (2021). Vakava paikka – ainakin periaatteessa. Tietolinja, 2021(1). Pysyvä osoite: https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2021061938977

Julkaiseminen, erityisesti tiedejulkaiseminen, on viimeistään 2010-luvulta lähtien siirtynyt entistä enemmän sähköisille alustoille ja parhaassa tapauksessa avoimesti saataville. Moni käyttäjä tervehtii ilmiötä hyvillä mielin: sähköiseen julkaisuun pääsee helpommin käsiksi kuin painettuun – ainakin periaatteessa. Julkaisija puolestaan tietää saavansa monin verroin enemmän näkyvyyttä ja myös käyttäjiä julkaisulleen – ainakin periaatteessa.

Hyvät on havaittu, ja niistä iloitaan. Samassa silmänräpäyksessä esiin on kuitenkin piirtynyt myös synkkiä näkymiä. Ehkä ikävin niistä on tieto siitä, että e-aineistot ovat, toden totta, hyvin herkkiä häviämään. Tuoreita havaintoja aiheesta löytyy esimerkiksi Mikael Laakson, Lisa Matthiaksen ja Najko Jahnin tutkimuksesta, jossa he kävivät järjestelmällisesti läpi Scopuksessa, DOAJ:ssa (Directory of Open Access Journals) ja Ulrichswebissä indeksoidut avoimet tiedelehdet. Aikavälillä 2000–2019 niistä oli hävinnyt peräti 179. (Laakso et al., 2021.)  Tieteellisen elämän kannalta tämä on hälyttävä havainto. Tieteellisen tiedon ominaispiirteisiin kuuluu itsensä korjaavuus, ja se lakkaa, jos aiemmin tehty, tiedetty ja kommunikoitu häviää tyystin tutkijayhteisöjen käytöstä. Heijastevaikutukset akateemisen maailman ulkopuolelle – niitä ei uskalla edes ajatella.

Erilaisilla kirjastoilla on erilaisia tehtäviä, eikä pitkäaikaissaatavuus ja -säilyttäminen sisälly kaikkien velvollisuuksiin vaan ovat lähinnä tieteellisten kirjastojen työsarkaa. Paljon näiden puolesta jo tehdäänkin. Fennica-kokoelman kartunnassa pidetään huolta siitä, että kansalliskokoelmaan lain mukaan kuuluvat e-julkaisut saadaan talteen. Ne ovat kenen tahansa käytettävissä maamme kuuden vapaakappalekirjaston vapaakappaletyöasemalla. Myös rinnakkaistallentamista harjoitetaan ahkerasti ainakin korkeakoulukirjastoissa. Niiden julkaisuarkistojen sisältämät aineistot ovat yleensä avoimesti kenen tahansa saatavilla ja käytettävissä, mutta käyttäjän täytyy osata tarkistaa esimerkiksi, mikä versio halutusta artikkelista on käytettävissä ja onko se hänen tarkoituksiinsa kelpo.

-Vallitsevat pitkäaikaissaatavuuden ja -säilyttämisen menetelmät eivät kuitenkaan kykene järin hyvin vastaamaan tiedejulkaisemisen kentän jo nyt olemassa oleviin tarpeisiin. Esimerkiksi taiteellisen tutkimuksen lehti Ruukku ei ole löytänyt kotimaiselta kentältä riittävän laadukasta julkaisualustaa saati pitkäaikaissaatavuuden takaavaa julkaisuarkistoa. Siinä julkaistavat kokonaisuudet ovat niin monimuotoisia, että muiltakaan mailta ei kunnollista palvelua ollut tahtonut löytyä.

Sähköisten kokoelmien kartuttamisen ja erityisesti pitkäaikaissaatavuuden ja -säilyttämisen prosessit ovat kaiken kaikkiaan vielä kovin moninaiset. Tämä hämmentää jo näitä töitä päivittäin tekeviä saati heitä, jotka joutuvat aiheiden kanssa tekemisiin hiukan harvemmin. Miten kohdellaan esimerkiksi monimuotoisia julkaisuja, joissa osa on perinteistä tekstiä, osa ääni- ja videotallenteita, osassa on mukana elävä aineisto? Mikä kuuluu kirjastojen kontolle ja mikä toisille toimijoille? Rinnakkaistallennetaanko esimerkiksi artikkeleita ja yksittäisiä lukuja vai kokonaisia kirjoja ja lehtiä, entä datapaketteja? Mitä julkaisulla tarkoitetaan tulevaisuudessa? Mikä ylipäätään on julkaisu ja mikä jotain muuta?

Ja miten, oi miten, taataan se, että julkaisu ei häviä taivaan tuuliin, että se ylipäätään löytyy, netistä?

Näihin kysymyksiin ei löydy vastausta tästä Tietolinjasta, mutta joitain kysymysten taustoja on kaivettu esiin ja niiden äärellä pohditaan. Vakavasti.

Kirjoittaja

Riitta Koikkalainen, tietoasiantuntija
Kansalliskirjasto, kirjastoverkkopalvelut
etunimi.sukunimi[at]helsinki.fi
https://orcid.org/0000-0003-3289-1832

Leave a Reply

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.