Kun open access tuli Suomeen – ja mitä sitten tapahtui

Ilva J (2020). Kun open access tuli Suomeen – ja mitä sitten tapahtui. Tietolinja, 2020(2). Pysyvä osoite: https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe20201217101283

Käsite ”open access” murtautui suomalaisen tiedemaailman tietoisuuteen vuosien 2003-2004 aikana. Se ei kuitenkaan ilmaantunut tyhjiöön, vaan elektroninen julkaiseminen ja julkaisujen avoin saatavuus oli tässä vaiheessa joiltakin osin jo arkipäivää. Käsite ei tullut Suomeen valmiina, sillä ymmärrys siitä mitä open access on ja miten sitä kohti pitäisi edetä on vuosien varrella muuttunut moneen kertaan. Tässä artikkelissa kartoitetaan avoimen julkaisemisen ensimmäisiä askeleita Suomessa ja tarkastellaan sitä, millaisia valintoja niiden pohjalta tehtiin.

Avoimuutta ennen open accessia

Monien muiden maiden tavoin tieteellisiä julkaisuja alkoi Suomessakin ilmestyä verkkoon vähitellen 1990-luvun puolivälistä lähtien. Tietoverkkojen käyttö oli alkanut yleistyä akateemisessa maailmassa jo vuosikymmenen alkupuolella, mutta siitä tuli valtavirtaa vasta vähän myöhemmin. Yliopistoissa kokeiltiin ensin tekstipohjaista hierarkkisiin hakemistorakenteisiin pohjautunutta gopher-teknologiaa,[1] mutta vuoden 1994 tienoilla Tim Berners-Leen kehittämä World Wide Web alkoi tulla ensimmäisten graafisten selainten myötä laajempaan käyttöön.

Yleisen käsityksen mukaan ensimmäinen suomalainen open access -periaatteella julkaistu tiedelehti oli folkloristien Elektroloristi (sittemmin Elore), jonka varhaisin numero on vuoden 1994 lopulta. Lehden ensimmäinen alun perin webissä ilmestynyt numero lienee kuitenkin vasta seuraavalta vuodelta. Kyseessä oli aivan uusi lehti, ja Jyrki Pöysän ensimmäiseen numeroon kirjoittama pääkirjoitus antaa hyvän kuvan siitä, miten uusien asioiden kanssa oikeastaan oltiin tekemisissä. Pöysä käyttää kirjoituksessaan termiä ”sähköpostilehti”, eli lehteä levitettiin alussa ensisijaisesti sähköpostitse 1990-luvun puolivälissä yleistyneiden tieteenalakohtaisten postilistojen kautta. Hän pohtii ”alkuperäisten tiedostojen” arkistoimista paperimuodossa vapaakappaleina Helsingin yliopiston kirjastoon ja myös lehden julkaisemista verkkopalvelimella. Hän ei kuitenkaan pidä tätä vielä ajankohtaisena, koska ”liian harvalla” on mahdollisuus tällaisen julkaisun lukemiseen.[2]

Tästä siis lähdettiin liikkeelle. Open access -lehtien yleistymistä jouduttiin vielä odottamaan muutaman vuoden ajan, sillä verkkolehdet eivät alussa tavoittaneet läheskään kaikkia tiedeyhteisön jäseniä, ja myös julkaisemisen teknisiin ratkaisuihin liittyi paljon pohdittavaa. Perinteisillä vakiintuneilla tiedelehdillä hyppy elektroniseen julkaisemiseen oli yhä monen mutkan takana. Siirtymisessä digitaalisen maailman käytäntöihin oli jo sinällään yllin kyllin haastetta, julkaisujen verkkovälityksestä tai sen edellyttämistä taloudellisista toimintamalleista puhumattakaan.

Verkkojulkaisemisessa nähtiin joka tapauksessa jo varhain mahdollisuuksia tieteellisten julkaisujen välityksen uudistamiseen ja samalla myös tiukentuneen taloustilanteen vaatimien kustannussäästöjen tavoittelemiseen. Useiden eri toimijoiden yhteistyön pohjalle rakentunut Elektra-hanke sai rahoituksen vuonna 1995 osana opetusministeriön ”Suomi tietoyhteiskunnaksi”-ohjelmaa. Hankkeen toiminta lähti liikkeelle seuraavan vuoden aikana. [3]

Alun perin Elektra-hankkeen puitteissa pyrittiin löytämään yhteistä kansallista ratkaisua etenkin suomalaisten yliopistojen väitöskirjojen verkkovälitykseen. Väitöskirjojen määrä oli kasvanut nopeasti 80-luvulta lähtien osin siksi, että niillä oli merkittävä rooli yliopistojen rahoitusmallissa, ja tämä oli johtanut siihen, että merkittävä osa tieteellisen kustannustoiminnan resursseista oli sidottu niiden painamiseen ja levitykseen. Hankekauden aikana kävi kuitenkin ilmi, että yliopistot halusivat kehittää väitöskirjoilleen omia yliopistokohtaisia ratkaisuja. Niinpä Elektra suuntautui kirjojen sijasta kotimaisten tieteellisten lehtien artikkelien julkaisemiseen ja lisensiointiin. Vaikka mukaan otettiin myös open access -julkaisuja, pääosin palvelussa julkaistiin maksullisia aineistoja, jotka olivat vain tilaajaorganisaatioiden käytettävissä.[4]

Kansainvälisellä tasolla suuret tiedekustantajat siirtyivät 1990-luvun jälkipuoliskolla nopeasti julkaisujensa verkkovälitykseen. Koska lehtien myyminen yksitellen eri kirjastoille olisi ollut mutkikasta, kustantajat rakensivat liiketoimintansa ns. isojen sopimusten (”Big Deal”) ympärille.[5] Kustantajat ja välittäjät kokosivat tieteellisistä lehdistä ja kirjoista isoja paketteja, jotka pyrittiin myymään organisaatiokohtaisilla lisensseillä sekä yksittäisten kirjastojen että kirjastojen muodostamien konsortioiden käyttöön. Ainakin alkuvaiheessa tämä näytti olevan sekä kustantajien että kirjastojen edun mukaista. Sopimusten hinnoittelu perustui aluksi melko suoraan kirjastojen aiempiin lehtitilauksiin. Tämä johti pidemmällä aikavälillä ongelmiin, kun aineistojen määrä kasvoi ja myös sopimusten hinnat nousivat automaattisesti vuosi vuodelta.

Kuva FinELibin avajaistilaisuuden eturivissä istuvista henkilöistä.

Kuva 1. Kansallisen elektronisen kirjaston FinELibin avajaistilaisuus 1.2.1999 Helsingin Wanhassa Satamassa. Eturivissä kansliapäällikkö Vilho Hirvi opetusministeriöstä, ylikirjastonhoitaja Esko Häkli, ylikirjastonhoitaja Päivi Kytömäki, suunnittelija Kristiina Hormia-Poutanen ja kehityspäällikkö Leif Laaksonen. Kuvaaja: Esko Rahikainen.

Suomessa tieteelliset kirjastot kokivat sopimusneuvotteluhin liittyvät haasteet sen verran suuriksi, että yhteisymmärrys kansallinen konsortion tarpeellisuudesta löytyi nopeasti, ja FinELib-konsortio aloitti toimintansa jo vuonna 1997.[6] Muutaman seuraavan vuoden aikana FinELib neuvotteli sopimukset monien kansainvälisten ja kansallisten aineistojen tarjoajien kanssa. Elektronisten aineistojen määrä ja niiden käyttö sekä tutkijoiden että opiskelijoiden keskuudessa kasvoi nopeasti. Myös Elektra-palvelu tuli hankerahoituksen päättyessä laajaan käyttöön suomalaisissa tutkimusorganisaatioissa nimenomaan FinELibin kehittämän toimintamallin pohjalta.[7] Sopimusneuvotteluiden ohessa FinELib pyrki edistämään verkkojulkaisemista ja julkaisujen löydettävyyttä myös muilla rintamilla: Tuija Sonkkila teki sen aloitteesta vuosina 1999-2000 kaksi kartoitusta verkkojulkaisemisen käytännöistä suomalaisissa yliopistoissa, ja lisäksi tuotettiin neljän yliopiston käytäntöjä kartoittavat elektronisen julkaisemisen ohjeet.[8]

Vaikka kotimaiset tiedelehdet ja tiedekustantajien julkaisemat kirjat pysyivät pääosin maksumuurin takana, suomalaisten korkeakoulujen opinnäytteet ja sarjajulkaisut päätyivät sen sijaan avoimesti saataville.[9] Tämä ei perustunut mihinkään varsinaiseen avoimuusideologiaan, vaan lähtökohdat olivat pikemminkin pragmaattisia. Opinnäytteiden ja muun harmaaksi mielletyn kirjallisuuden välitykselle oli vaikeaa rakentaa realistista liiketoimintamallia.

Jyväskylän yliopisto kokeili  1990-luvun lopulla palvelua, jossa sen opinnäytteet olivat saatavilla ainoastaan teknisesti heikkotasoisina kuvatiedostoina. Oletus oli, että  niistä kiinnostuneet käyttäjät tilaisivat yliopiston kirjastolta maksullisen, parempilaatuisen version. Tämäkään malli ei osoittautunut taloudellisesti kannattavaksi. Avoimet julkaisut osoittautuivat sen sijaan nopeasti suosituiksi, ja kun ne levisivät verkon kautta saman tien myös Suomen rajojen ulkopuolelle, aiemmin tärkeä kansainvälinen julkaisuvaihto alkoi menettää asemaansa.

Verkkojulkaisemisen pioneerikaudella pohdittiin runsaasti julkaisujen tuotannossa ja levityksessä hyödynnettäviä teknisiä formaatteja. Adoben kehittämä PDF-formaatti tuli markkinoille vuosikymmenen puolivälissä, mutta PDF-tiedostojen tuottamiseen tarvittiin alkuvaiheessa kalliita ohjelmistoja, jotka eivät olleet kaikkien ulottuvilla. Toisaalta printtijulkaisun ulkoasun säilyttämiseen tähtäävä PDF-formaatti nähtiin verkkojulkaisemisen pioneerien keskuudessa monin tavoin epätyydyttävänä. Toiveena pidettiin pikemminkin siirtymistä rakenteiseen julkaisemiseen, alun perin SGML-pohjaisilla työkaluilla, sittemmin vasta kehitettyä XML-formaattia hyödyntäen. Oikeaoppisista SGML- tai XML-tiedostoista oli mahdollista tuottaa automaattisesti sekä HTML- että PDF-formaattiin muunnettuja verkkokäyttöön soveltuvia jakeluversioita.

Suomessa rakenteista julkaisemista edisti alan pioneerien Tuija Sonkkilan (Teknillinen korkeakoulu) ja Ville Varjosen (Oulun yliopisto) vetämä Rakenteinen julkaiseminen yliopistoissa -hanke (RAJU) ja sen ympärille rakentunut verkosto, joka toimi vuosituhannen vaihteessa muutaman vuoden ajan. RAJU kokosi verkkojulkaisemisen parissa työskennelleitä asiantuntijoita yhteisiin seminaareihin, joissa pohdittiin samalla muitakin aihepiiriin liittyviä kysymyksiä.[10]

Vaikka Oulun yliopisto rakensi väitöskirjojensa toimitus- ja julkaisuprosessin rakenteisen julkaisemisen periaatteiden mukaisesti, muut korkeakoulut eivät kuitenkaan seuranneet perässä. XML-formaattiin pohjautuvaa tuotantoprosessia pidettiin liian raskaana ja kalliina sen tuottamiin hyötyihin nähden, eikä tarvittavaa osaamista tai riittävän suuria henkilöresursseja ollut käytettävissä. Lisäksi opinnäytteiden kaltaisten kertaluontoisten julkaisujen tekijöitä oli vaikeaa houkutella käyttämään kirjoitustyössään XML-muunnosta varten optimoituja tyylipohjia. Niinpä opinnäytteiden julkaisuformaatiksi vakiintui PDF, jonka etuna oli se, että tiedostojen konversio onnistui yleensä kustannustehokkaasti ilman suurempia ongelmia. Nopeasti suosiotaan kasvattanut Google-hakukone ryhtyi vuonna 2001 indeksoimaan verkosta löytämiensä PDF-tiedostojen sisältöjä,[11] mikä paransi oleellisesti niiden löydettävyyttä.

Vuoteen 2003 mennessä avoin julkaiseminen oli käytännön tasolla jo melko yleistä. Open access oli vielä lähes tuntematon käsite, mutta verkossa ilmestyviä avoimia tiedelehtiä oli kuitenkin perustettu Eloren jalanjäljissä muutama lisää, ja myös korkeakoulut olivat aloittaneet omien aineistojensa tuomisen vapaasti saataville.  Osalla yliopistoista (Helsingin yliopisto, Jyväskylän yliopisto, Oulun yliopisto, Tampereen yliopisto ja Teknillinen korkeakoulu) oli tässä vaiheessa oma suhteellisen vakiintunut julkaisupalvelunsa opinnäytteille ja sarjajulkaisuille.

Julkaisupalveluiden tekniset ratkaisut vaihtelivat ja olivat useimmiten vielä hyvin primitiivisiä. Ymmärrys julkaisutoiminnan prosesseista ja sen edellyttämästä työnjaosta kirjastojen, yliopistopainojen ja tiedekuntien välillä kehittyi sekin vasta vähitellen. Uusien palveluiden rakentamiseen käytetyt resurssit olivat yleensä vaatimattomia. Niinpä esimerkiksi Otaniemessä vuonna 2002 järjestetyssä seminaarissa esitelty Uppsalan yliopiston kirjaston Enheten för Digital Publicering -yksikön viiden kokopäiväisen työntekijän voimin pyörittämä DiVA-palvelu vaikutti perifeerisestä suomalaisnäkökulmasta katsottuna lähestulkoon utopistiselta.[12]

Open access saapuu Suomeen

Kansainvälinen open access -liike syntyi 2000-luvun alkuvuosina usean eri kehityskulun summana.  Kyseessä oli pohjimmiltaan ideologinen konstruktio, jolla oli taustaa sekä tieteellisen julkaisemisen että informaatioteknologian kehityksessä.

Suomessa oltiin alusta lähtien  tietoisia siitä mitä maailmalla oli tapahtumassa. Pohjoismaisella yhteistyöllä oli tässä suuri merkitys. Pohjoismaisella yhteistyöllä oli kirjasto- ja tietopalvelualalla Nordinfon myötä pitkät perinteet, ja vaikka Nordinfon toiminta päättyi vuonna 2004, sen tilalle syntyi uusia yhteistyökanavia.[13] Open access -liikkeen alkusysäyksenä usein mainitun Budapestin julistuksen (2002) laatijoissa ei ollut yhtään pohjoismaiden edustajaa,[14] mutta muuten pohjoismailla oli kuitenkin näkyvä rooli kansainvälisen OA-liikkeen varhaisvaiheissa. Vuonna 2002 Lundissa ja Kööpenhaminassa järjestetty ensimmäinen Nordic Conference on Scholarly Publishing  johti muun muassa Directory of Open Access Journals -palvelun (DOAJ) perustamiseen.[15]

Yksi konferenssin puhujista oli Hankenin tietojärjestelmätieteen professori Bo-Christer Björk. Björkillä ja hänen kollegallaan Turid Hedlundilla oli sittemmin suuri rooli suomalaisen open access -liikkeen muotoutumisessa, ja Björk profiloitui myös ajan myötä yhtenä kansainvälisen open access -tutkimuksen suurista nimistä. Björkillä oli kokemusta omaan alaansa liittyvän open access -lehden toimittamisesta, ja tätä kautta hän kiinnostui avoimesta julkaisemisesta laajemminkin. Hänen johdollaan Hanken lähti mukaan eurooppalaiseen SciX-hankkeeseen (2002-2004), jossa pyrittiin rakentamaan avointa julkaisemista tukevia infrastruktuureja.[16] Lisäksi Björkin tutkimusryhmä sai myös Suomen Akatemian rahoituksen OACS- eli Open Access Communication for Science -hankkeeseen (2004-2007).[17]

Lars Bjørnshauge, Claus Montonen ja Bo-Christer Björk.

Kuva 2. Pohjoismaisia open access -yhteyksiä: Lars Bjørnshauge  (vasemmalla) Claus Montosen ja Bo-Christer Björkin seurassa FinnOA:n 10-vuotisjuhlissa vuonna 2013. Kuvaaja: Jyrki Ilva.

Suomalaisissa kirjastoalan lehdissä avoimeen julkaisemiseen liittyvää kansainvälistä keskustelua referoitiin vuosina 2000-2003 muun muassa useissa Tilburgin yliopiston järjestämiä digitaalisen julkaisemisen kesäkouluja käsittelevissä artikkeleissa.[18] Termiä ”open access” niissä ei kuitenkaan mainittu. Niinpä kunnia termin lanseeraamisesta kansallisella tasolla taitaa jäädä Bo-Christer Björkin Kansalliskirjasto-lehdessä vuonna 2003 julkaistulle artikkelille ”Open Access – vapaa pääsy tieteellisiin julkaisuihin”.[19]

Björkin artikkeli levisi laajalle, sillä se osui yksiin Suomen open access -työryhmän eli FinnOA:n perustamisen kanssa. Björk on sittemmin muistellut, että aloite työryhmän perustamisesta tuli FinELibin palvelupäälliköltä Kristiina Hormia-Poutaselta, mutta koska ryhmän keulakuvaksi haluttiin tutkija, hänestä tuli sen puheenjohtaja.[20] FinELibillä oli muutenkin aktiivinen rooli open access -keskustelun käynnistämisessä, sillä open access -asioita edistämään palkattu Kimmo Kuusela kirjoitti aiheesta useita tekstejä, ja myös korkeakoulukirjastojen yhteistyösihteerinä toimineella Irma Reijosella oli iso rooli FinnOA:n varhaisten kokousten ja tapahtumien järjestämisessä.

FinnOA oli luonteeltaan avoin ja vapaamuotoinen avoimen julkaisemisen kysymyksistä kiinnostuneiden aktiivien ryhmä, jolle ei edes pyritty hakemaan virallista statusta.[21] Mukana oli kirjastojen henkilökuntaa, tutkijoita sekä tieteellisten seurojen ja tutkimusrahoittajien edustajia.[22] Ryhmä pyrki edistämään avointa julkaisemista mahdollisimman laaja-alaisesti. FinnOA:lle perustettiin lisäksi kaksi alatyöryhmää, joista toinen keskittyi julkaisuarkistoihin ja toinen tieteellisiin lehtiin. Alatyöryhmillä oli merkittävä rooli näihin kysymyksiin liittyvän kansallisen keskustelun ja yhteistyön käynnistämisessä.

FinnOA:n hallituksen jäseniä pöydän ääressä.

Kuva 3. FinnOA:n kokouksen osallistujia 21.8.2008 Tieteiden talolla. Vasemmalta oikealle Antti Arppe, Eeva-Liisa Aalto, Bo-Christer Björk, Marjut Salokannel, Reetta Kettunen, Rita Voigt, Turid Hedlund ja Anna-Kaisa Sjölund. Kuva on julkaistu alun perin FinnOA:n verkkosivuilla.

Vaikka avoin julkaiseminen sinällään ei ollut Suomessa uusi asia, open access -konsepti toi suomalaiseen keskusteluun uusia ideoita. Tärkeimpiä näistä olivat tieteellisten artikkelien rinnakkaistallentaminen ja avoimet julkaisuarkistot. Termit ja niiden sisältö vakiintuivat tosin vasta vähitellen. Alkuvaiheessa Budapestin ja Berliinin (2003) OA-julistusten rinnalle – ja joskus niiden ohi – nostettiin Open Archives Initiative ja sen puitteissa kehitetty OAI-PMH-protokolla. Suomessa OAI-PMH-rajapinta otettiin ensimmäiseksi käyttöön kesällä 2003 Valtion teknillisen tutkimuskeskuksen julkaisurekisterissä, jossa sen käyttöönotosta vastasi Timo Hellgren.[23] Protokollan mahdollistama kuvailutietojen haravointi muihin järjestelmiin samaistettiin hyvin pitkälle OAIster-hakupalveluun, jonka uskottiin kehittyvän vaihtoehtoiseksi tieteellisiin aineistoihin kohdistuvan tiedonhaun kanavaksi.[24] Tämä tekninen painotus vaikutti joiltakin osin myöhempiin kehityssuuntiin.

Näkemys open access -julkaisemisen piiriin laskettavista aineistosta oli tässä vaiheessa yleensä kokonaisvaltainen, sillä rinnakkaistallenteiden lisäksi opinnäytteet ja organisaatioiden omat sarjajulkaisut otettiin mielihyvin saman sateenvarjon alle. Osin näin tehtiin varmasti myös taktisista syistä, sillä rinnakkaistallentaminen oli edelleen harvinaista.[25] Myöhempien käsitteiden soveltaminen menneeseen on tietysti anakronistista, mutta Peter Suberin muutamaa vuotta myöhemmin kehittämää terminologiaa soveltaen alkuvaiheessa tavoitteena oli gratis OA eli julkaisujen saaminen avoimesti luettaviksi. Myöhemmät vaatimukset libre OA:sta eli julkaisujen vapaasta jatkokäytöstä CC BY -lisenssin määrittelemissä puitteissa olisi koettu utopistisina, vaikka nämä odotukset oli jollain tasolla kirjoitettu sisään jo alkuperäiseen Budapestin julistukseen.[26]

FinnOA:n ensimmäinen tavoite oli avointa julkaisemista koskevan tietoisuuden lisääminen. Lehtikirjoitusten ohella tätä edistettiin tammikuussa 2004 Hankenilla järjestetyllä Suomen ensimmäisellä open access -seminaarilla, jonka otsikko oli ”Vapaa pääsy tieteelliseen tietoon”. Noin 200 osallistujaa kerännyt kaksipäiväinen seminaari oli korkean profiilin tapahtuma, jonka esimerkiksi Helsingin Sanomat huomioi julkaisemalla tiedesivuillaan aihetta käsittelevän koko sivun jutun. Seminaarin esiintyjien joukossa oli sekä kansainvälisiä open access -guruja kanadalaista Jean-Claude Guédonia myöten että suomalaisen tiedemaailman huippua. Jälkimmäisen päivän työpajaosiossa jakaannuttiin pohtimaan julkaisuarkistojen perustamista ja suomalaisten tiedelehtien siirtymistä avoimuuteen.[27] Seminaarin ja avointa julkaisemista käsittelevien lehtijuttujen ansiosta teema nousi esiin poliittisesti tärkeänä tavoitteena, ja muun muassa pääministeri Matti Vanhanen otti kantaa sen puolesta Tieteen päivillä tammikuussa 2005 pitämässään puheenvuorossa.[28]

FinnOA:n toinen suuri saavutus oli opetusministeriön asettama avoimen tieteellisen julkaisutoiminnan työryhmä, jonka muistio valmistui maaliskuussa 2005.[29] Työryhmän puheenjohtajana toimi opetusministeriön tiedepolitiikan yksikön johtaja Sakari Karjalainen ja sen sihteereinä puolestaan Kimmo Kuusela ja Kristiina Hormia-Poutanen. Työryhmä esitti muistiossaan pitkän listan suosituksia eri toimijoille. Aivan erityisesti suositeltiin, että tutkimusorganisaatiot perustaisivat itselleen avoimen julkaisuarkiston, jonne tutkijoita kannustettaisiin tallentamaan omia julkaisujaan. Tutkijoiden oletettiin neuvottelevan kustantajien kanssa itselleen riittävät oikeudet julkaisujensa tallentamiseen.

Myös julkaisemista avoimissa tieteellisissä lehdissä suositeltiin, jos tarjolla oli tilausmaksullisten lehtien kanssa saman tasoisia avoimia julkaisukanavia. Koska näin ei useimmilla aloilla vielä ollut, tämä näyttäytyi tässä vaiheessa pidemmän aikavälin tavoitteena. Kotimaisille tieteellisille lehdille suositeltiin kuitenkin artikkelien rinnakkaistallennuksen sallimista ja tutkimusartikkelien tarjoamista mahdollisimman tuoreeltaan avoimeen jakeluun. Jakelukanavaksi ehdotettiin lehdille rakennettavaa yhteistä teknistä infrastruktuuria.

Omia ja yhteisiä julkaisuarkistoja

Opetusministeriön työryhmän suositusten ansiosta FinnOA sai vuonna 2006 rahoituksen Open Access -julkaisemisen edistäminen Suomessa -hankkeeseen (OA-JES). Lopulta kahden vuoden pituisena toteutuneen hankkeen rahoitus ei sinällään ollut suuri (ensimmäiselle vuodelle 100.000 euroa), mutta OA-JES-hankkeella oli kuitenkin tärkeä rooli kansallisen yhteistyön ja avointa julkaisemista tukevien infrastruktuurien kehittämisessä. Hankerahoituksen ansiosta kansallisen yhteistyön koordinointiin voitiin käyttää kahden henkilön – Kalle Korhonen (Helsingin yliopisto) ja Rita Voigt (Teknillinen korkeakoulu) –  työaikaa. Korhonen keskittyi yleiseen open access -tietoisuuden lisäämisen, Voigtin vastuulla oli koordinoida etenkin julkaisuarkistoihin liittyvien teknisten ratkaisujen kehittämistä. Lisäksi hankkeen puitteissa käynnistettiin Open Journal Systems -ohjelmiston (OJS) käyttöönotto Tieteellisten seurain valtuuskunnassa ja tuettiin avoimen lähdekoodin ohjelmistoon perustuvan julkaisuarkistopalvelun kehitystyötä Helsingin yliopiston kirjastossa.[30]

Kalle Korhonen istuu, Rita Voigt pitää esitystä.

Kuva 4: Kalle Korhonen ja Rita Voigt Julkaisuarkistojen metadatapäivässä 10.11.2005. Kuva julkaistu alun perin Verkkarin numerossa 8/2005. Kuvaaja: Mikael Vakkari.

OA-JES-hanke ei julkaisuarkistojen osalta lähtenyt liikkeelle tyhjästä, sillä jo ennen hankkeen alkua oli tapahtunut paljon. Hyvän kuvan lähtöasetelmista saa esimerkiksi FinnOA:n julkaisuarkistotyöryhmän Dipolissa tammikuussa 2005 järjestämän seminaarin esityksistä. [31] Turid Hedlund esitteli yleisesti julkaisuarkistojen kehitystä ja nosti esiin etenkin DSpace-sovelluksen. Rita Voigt piti perusteellisen esityksen OAI-PMH-protokollasta, mutta hän näki valmiiden julkaisuarkistosovellusten –  joita hän listasi toistakymmentä erilaista –  käyttöönoton vain yhtenä vaihtoehtona. Ne olivat vasta kehityksensä alussa, ja Voigtin mukaan oli yhtä lailla mahdollista koodata johonkin olemassa olevaan tietojärjestelmään oma OAI-PMH-rajapinta, kuten Teknillisessä korkeakoulussa oli jo tehty. Lisäksi Kimmo Koskinen kertoi seminaarissa DSpace-ohjelmiston käyttöönotosta DViikki-kampusarkistossa, ja Esa-Pekka Keskitalo puolestaan esitteli Helsingin yliopiston kirjaston hankkimaa ENCompass-sovellusta, jota se tarjosi myös julkaisuarkistokäyttöön.

Kuten usein uusien ideoiden omaksumisessa tapahtuu, eri toimijoiden tulokulmissa oli merkittäviä eroja, ja lopulliset ratkaisut löytyivät yrityksen ja erehdyksen kautta vasta vähitellen. Kansainvälisten esikuvien tapaan osa organisaatioista pyrki Suomessakin kehittämään omia olemassa olevia järjestelmiään julkaisuarkistotarpeisiin soveltuviksi. Toisissa organisaatioissa taas päädyttiin ottamaan käyttöön joko kaupallisia sovelluksia tai jo alun pitäen julkaisuarkistokäyttöön kehitettyjä avoimen lähdekoodin ohjelmistoja.

Avoimen lähdekoodin julkaisuarkisto-ohjelmistoista DSpace sai Suomessa lentävän lähdön, sillä sen käyttöönottoa pilotoitiin jo vuonna 2004 usean organisaation yhteishankkeessa, jossa olivat mukana Helsingin yliopiston Viikin kampuskirjasto, Hanken ja Teknillinen korkeakoulu.[32] Lopputuloksena Suomeen syntyi ensimmäinen DSpace-pohjainen julkaisuarkisto, DViikki.[33] DSpacen asema ei kuitenkaan ollut vielä tässä vaiheessa mitenkään itsestään selvä, sillä esim. Helsingin yliopiston Terveystieteiden keskuskirjasto testasi CERN:in kehittämää CDSWare-ohjelmistoa (sittemmin Invenio).[34]

Helsingin yliopiston kirjasto oli päätynyt hieman aiemmin hankkimaan digitaalisten aineistojen hallintajärjestelmäksi Voyager-kirjastojärjestelmän valmistajana tunnetun Endeavor Information Systemsin ENCompass-ohjelmiston.[35] Kilpailutusprosessin tuloksena tehty hankinta oli osa kirjaston visioimaa uutta järjestelmäarkkitehtuuria, niin sanottua triangelimallia, jossa digitaalisten aineistojen hallintajärjestelmä muodosti yhdessä kirjastojärjestelmän (Voyager) ja tiedonhakuportaalin (Nelli eli Ex Libriksen MetaLib-ohjelmisto) kanssa saumattomaksi suunnitellun kokonaisuuden.[36] Triangelin kaikki kulmat pyrittiin rakentamaan kaupallisten sovellusten varaan. Kirjastolla oli vielä tässä vaiheessa suhteellisen vähän omaa IT-henkilöstöä, minkä vuoksi järjestelmätoimittajien tarjoamien tukipalveluiden nähtiin olevan paras tae palveluiden vakaalle kehitykselle.[37]

ENCompassin käyttöönotto eteni hankintapäätöksen jälkeen odotettua hitaammin. Vaikka Doriaksi nimettyyn palveluun vietiin onnistuneesti useiden organisaatioiden aineistoja,[38] vähitellen vuoden 2005 aikana alkoi käydä selväksi, ettei ohjelmiston kehitystyö edennyt odotusten ja lupausten mukaisesti. ENCompassin käyttöliittymä oli kömpelö eivätkä siihen tallennetut julkaisut näkyneet esimerkiksi Googlen hakuroboteille, järjestelmän rajapinnoissa oli puutteita eikä alun perin luvattuja uusia ominaisuuksia (esim. kokotekstihaku) toteutettu. Ohjelmistoa ei ollut alun perin suunniteltu julkaisuarkistokäyttöön, eikä se soveltunut tähän tarkoitukseen erityisen hyvin. ENCompass ei menestynyt kovin hyvin muuallakaan maailmassa, joten Endeavor päätti alkuvuodesta 2006 brändätä sen uudestaan nimellä Curator.[39]

Helsingin yliopiston kirjasto päätti keväällä 2006 luopua ENCompassin käyttöönotosta ja ryhtyi sen sijaan tutkimaan avoimen lähdekoodin vaihtoehtoja. Vertailtuaan tarjolla olevia julkaisuarkisto-ohjelmistoja (CDSWare, DSpace, EPrints ja Fedora) kirjasto päätyi valitsemaan käyttöön DSpace-sovelluksen, joka oli jo todettu toimivaksi muissa organisaatioissa. DSpacen puolesta puhui myös se, että ohjelmisto oli uuden, tuolloin vielä kehitteillä olleen, XML-pohjaisen Manakin-käyttöliittymän ansiosta mahdollista laajentaa kirjaston vision mukaiseksi monen organisaation yhteiseksi palveluksi. Myös tämän helmikuussa 2007 avatun palvelun nimeksi tuli Doria.[40]

Tässä vaiheessa Helsingin yliopiston kirjaston nimi oli muuttunut Kansalliskirjastoksi. Nimenmuutos ei mullistanut kirjaston roolia heti. Julkaisuarkistojen ja avoimen julkaisemisen vaiheita etenkin Helsingin yliopistossa on kuitenkin vaikea ymmärtää jos ei ota huomioon tapahtumassa olleita organisaatiomuutoksia sekä niihin liittynyttä ristivetoa. Taustalla oli monenlaisia aiemmilta vuosilta periytyneitä jännitteitä. Nämä nousivat esiin toisaalta Kansalliskirjaston roolin painottuessa yhä enemmän kansallisiin palveluihin ja toisaalta yliopiston muiden kirjastojen yhdistyessä askel askeleelta yhdeksi yhteiseksi kirjastoksi, joka otti vuonna 2010 käyttöön Kansalliskirjastolta vapaaksi jääneen nimen Helsingin yliopiston kirjasto. Nämä Helsingin yliopiston sisäiset jännitteet heijastuivat  myös kansallisen tason yhteistyöhön.

Helsingin yliopiston suuresta koosta ja hallinnollisesta hajanaisuudesta johtuen julkaisuarkistoja ryhdyttiin siellä perustamaan useilla eri tahoilla. Viikin ja Meilahden kampuksilla rakennettiin jo varhain omia julkaisuarkistoja (DViikki ja Terkko Document Space) kampusten omille aineistoille. Helsingin yliopiston kirjasto puolestaan ylläpiti yliopiston opinnäytteitä ja sarjajulkaisuja julkaisevaa E-thesis-palvelua ja käytti sen aineistoja uuden DSpace-pohjaisen Doria-palvelun pilottina. Kumpulan kampuksen julkaisuarkiston (Katja) suunnittelu käynnistyi vuonna 2006, ja keskustakampuksella oman julkaisuarkiston (CARHU) pystyttäminen pääsi vauhtiin seuraavana vuonna, kun kampukselle saatiin opetusministeriöltä rahoitus Tieteellisten aineistojen verkkopalvelu -hankkeeseen (2007-2009). Vuosikymmenen lopulla oltiin tilanteessa, jossa Helsingin yliopiston aineistoja oli peräti viidessä erillisessä DSpace-ohjelmistoon pohjautuvassa julkaisuarkistossa, joita kutakin ylläpidettiin itsenäisesti. [41]

Uuden yliopiston kirjaston suunnittelusta vastannut Kirjastopalveluiden koordinointiyksikkö tuki kampusarkistojen toimintaa aina siihen asti, kunnes kampuskirjastot ja Opiskelijakirjasto päätettiin yhdistää yhdeksi kirjastoksi. Vuoden 2009 aikana Helsingin yliopistolle perustettiin uusi DSpace-pohjainen julkaisuarkisto Helda, jonka ylläpidosta ja kehittämisestä huolehti uusi yliopiston kirjasto. Helsingin yliopiston rinnakkaistallennusmandaatti tuli voimaan vuoden 2010 alussa, mikä auttoi perustelemaan uuden julkaisuarkiston tarpeellisuutta.[42] Aiemmat kampusarkistot ajettiin alas ja niiden aineistot siirrettiin Heldaan. Lisäksi opinnäytteisiin ja sarjajulkaisuihin keskittyneen E-thesis-palvelun ylläpito siirtyi kirjastojen vastuiden uudelleenjärjestelyn yhteydessä Kansalliskirjastolta uudelle yliopiston kirjastolle, ja myös sen julkaisemat aineistot siirrettiin ennen pitkää Doriasta Heldaan.

Kansalliskirjasto oli rakentanut Doria-julkaisuarkistoa alusta lähtien kansalliseksi palveluksi, johon tulisi mukaan myös muiden organisaatioiden aineistoja. Helsingin yliopiston kampusarkistot olivat tarjonneet palveluita kampusten läheisyydessä toimiville tutkimuslaitoksille, ja osin tämän perinnön seurauksena Helda ryhtyi tarjoamaan palveluaan myös ulkopuolisille organisaatioille. Kaikkiaan palveluun tuli seuraavien vuosien kuluessa mukaan yhteensä kymmenkunta ulkoista asiakasta. Käytännössä tämä johti siihen, että Kansalliskirjaston ja Helsingin yliopiston kirjaston tarjoamien julkaisuarkistopalveluiden välille syntyi muutamaksi vuodeksi kilpailuasetelma.

Samaan aikaan avoimeen lähdekoodiin perustuvien julkaisuarkistojen käyttöönotto alkoi edetä myös muualla Suomessa, osin paikallisella rahoituksella, osin kansallisen tason hankkeiden tukemana. Helsingin yliopiston kirjaston lisäksi myös muutamat muut yliopistokirjastot päättivät hoitaa julkaisuarkistonsa ylläpidon omin voimin. Vuosina 2007-2008 toiminut monen yliopiston yhteinen Julkaisukanavahanke vauhditti Jyväskylän yliopiston JyX-julkaisuarkiston ja Tampereen teknillisen yliopiston TUT DPubin kehittämistä.[43] Muista yliopistoista poiketen Oulun yliopisto rakensi vuonna 2011 avatun uuden Jultika-julkaisuarkistonsa DSpacen sijasta toisen avoimen lähdekoodin ohjelmiston, Fedoran, pohjalle.[44] Aalto-yliopiston Aaltodoc tuli käyttöön vuonna 2012 ja Itä-Suomen yliopiston UEF eRepository Surima-hankkeen myötä vuonna 2017. Monet näistä palveluista korvasivat aiempia omin voimin koodattuja sovelluksia.[45]

Kuva 14.6.2012 järjestetystä julkaisuarkistoseminaarista.

Kuva 5. Julkaisuarkistojen parissa työskentelevät asiantuntijat ovat vuosien varrella kokoontuneet moneen otteeseen. Yksi näistä tapaamisista järjestettiin 14.6.2012 Kansalliskirjaston tiloissa Vallilassa. Mikrofonissa on sekä Jyväskylän yliopiston JyX:in että Helsingin yliopiston Heldan kehittäjänä työskennellyt Joonas Kesäniemi. Kuvaaja: Jyrki Ilva.

Toisaalta myös Kansalliskirjaston tarjoamien keskitettyjen palvelun suosio kasvoi. Ammattikorkeakoulut saivat vuosiksi 2008-2009 opetusministeriöltä rahoituksen omaan open access -hankkeeseensa, jossa muun muassa perustettiin ammattikorkeakouluille yhteinen julkaisuarkisto. Julkaisuarkiston tekninen kehitystyö päätettiin hankkia Kansalliskirjastolta. Käytännössä tämä johti siihen, että Kansalliskirjasto perusti Dorian rinnalle toisen julkaisuarkiston, jonka nimeksi valittiin Theseus. Projektia koordinoineen Anna-Kaisa Sjölundin ja teknisestä toteutuksesta Kansalliskirjaston päässä vastanneen Samu Viidan intensiivisen työn tuloksena uusi palvelu saatiin pilottikäyttöön vuoden 2008 aikana.[46] Theseus kasvoi muutamassa vuodessa Suomen suurimmaksi julkaisuarkistoksi.

Kansalliskirjaston rakentamaan infrastruktuuriin alkoi vähitellen syntyä muitakin julkaisuarkistoja Dorian ja Theseuksen rinnalle. Ensin mukaan tulivat Julkari ja TamPub vuonna 2012,[47] ja tämän jälkeen vuosikymmenen loppua kohden Jukuri, Lauda, Valto, UTUPub, LUTPub, Osuva ja Trepo, joka korvasi Tampereen yliopistojen yhdistymisen myötä sekä TamPubin että TUT DPubin. Toisin kuin useimmilla muilla Kansalliskirjaston palveluilla, julkaisuarkistoilla ei ole keskitettyä rahoitusta, vaan niiden ylläpito on ollut maksullista palvelutoimintaa. Palveluiden kehittämiseen oli tästä johtuen etenkin alkuvaiheessa käytettävissä rajallisesti resursseja, vaikka tilanne on asiakaskunnan laajentumisen myötä vähitellen parantunut.

Tekniikan lisäksi myös sisältöä

Julkaisuarkistojen perustamishuumassa niihin tallennettavat aineistot jäivät usein sivurooliin. Avoimen lähdekoodin ohjelmistoon perustuvan palvelun (tai, Eeva Peltosen aikanaan lanseeraamaa ikimuistoista termiä käyttäen, ”pöntön”) pystyttäminen oli suhteellisen helppoa ja nopeaa. Julkaisuarkistopalvelun pitkäjänteinen kehittäminen ja mielekkäiden sisältöjen hankkiminen olikin sitten hankalampaa. Pelkkä ”pönttö” ei riittänyt, vaan sen ympärille tarvittiin myös prosesseja ja tukipalveluita, jotka puolestaan vaativat organisaatioilta sitoutumista ja toiminnan prioriteettien miettimistä uusiksi.

Unelmat tutkijoiden spontaanisti tekemästä julkaisujensa rinnakkaistallentamisesta osoittautuivat nopeasti epärealistisiksi.[48] Julkaisuarkistojen pääasiallinen sisältö koostui artikkelien sijaan pitkään opinnäytteistä ja organisaation omista sarjajulkaisuista, joiden verkkojulkaiseminen oli monessa organisaatiossa alkanut jo ennen varsinaisen julkaisuarkiston perustamista.

Alkuvaiheessa ruohonjuuritason työ open access -julkaisemisen puolesta saattoi muistuttaa taistelua tuulimyllyjä vastaan, mutta poliittinen tuki avoimuudelle voimistui vähitellen. Yliopistojen rehtorit allekirjoittivat vuonna 2006 Berliinin julistuksen, ja kun rinnakkaistallentaminen ei yleistynyt omia aikojaan, sen tueksi laadittiin suosituksia ja määräyksiä. Helsingin yliopisto päätti vuonna 2008 tutkijoitaan koskevasta tallennusmandaatista, joka tuli voimaan vuoden 2010 alusta alkaen.[49] Useat muut yliopistot ja niiden ohella myös Ammattikorkeakoulujen rehtorien neuvosto tekivät Helsingin yliopiston jalanjäljissä vastaavia päätöksiä.[50]

Vaikka mandaattien sanamuodoista käytiin aikanaan paljon keskustelua, niillä ei lopulta ollut suurta merkitystä, sillä ilman valvontaa ja sanktioita tiukimmatkin muotoilut olivat pelkkää sanahelinää. Suurista odotuksista huolimatta mandaatit eivät käytännössä juuri lisänneet rinnakkaistallentamista.[51] Toisaalta ne olivat kuitenkin tärkeä askel organisaatioiden sitoutumisessa avoimen julkaisemisen periaatteisiin. Tämä mahdollisti pitkäjänteisen työn avointa julkaisemista tukevien ohjeistusten ja käytäntöjen kehittämiseksi, millä oli pidemmällä tähtäimellä suuri merkitys.

Vuosina 2009-2010 toiminut, opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittama Julkaisuarkistojen infrastruktuuri -hanke pyrki tukemaan sekä julkaisuarkistojen teknistä kehitystä että rinnakkaistallentamisen yleistymistä.[52] Kansalliskirjaston koordinoima hanke järjesti useita kansallisia seminaareja ja kokouksia. Helsingin yliopiston kirjaston osahankkeessa tuotettiin erityisesti tekijänoikeuskysymyksiin keskittyvä Rinnakkaistallennuksen käsikirja,[53] jonka oli tarkoitus tukea yliopiston tallennusmandaatin täytäntöönpanoa. Samaan aikaan kirjasto lähti Suomen edustajana mukaan myös yhteiseurooppalaiseen OpenAIRE-hankkeeseen.

Vuosikymmenen vaihteeseen ajoittui toinenkin kehityskulku, jolla oli ennen pitkää suuri merkitys myös avoimen julkaisemisen kannalta. Opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittama ja CSC:n koordinoima JURE-projekti pyrki kehittämään kansallista julkaisurekisteriä ja siihen liittyviä yhteisiä käytäntöjä. Vaikka yhteistä kansallista julkaisurekisteriä tai tutkimustietojärjestelmää ei lopulta syntynyt, opetus- ja kulttuuriministeriön julkaisutiedonkeruu kuitenkin uudistui vuodesta 2011 alkaen. Ministeriö oli aiemmin kerännyt vain numerotietoja julkaisuista, mutta nyt kerättiin myös julkaisujen viitetietoja, mikä tarkoitti sitä, että suomalaisten yliopistojen julkaisutoimintaa koskevat tiedot olivat ensimmäistä kertaa kattavasti saatavilla yhtenäisessä formaatissa. Vaikka korkeakouluilta kerätyt julkaisujen avoimuutta koskevat tiedot olivat alussa puutteellisia, tiedonkeruu tarjosi kuitenkin ajan myötä välineet avoimen julkaisemisen trendien seuraamiseen kansallisella tasolla.[54]

Julkaisutiedonkeruun vaatimusten täyttäminen oli yliopistoille tärkeää, sillä tietoja käytettiin yhtenä kriteerinä niiden rahoituksessa. Niinpä nekin yliopistot, joilla ei ollut tutkimustietojärjestelmää ennestään, hankkivat sellaisen 2010-luvun alkuvuosina. Tutkimustietojärjestelmien ja julkaisuarkistojen prosessien integroiminen toisiinsa oli myös luonteva askel, sillä molemmissa järjestelmissä oli tietoja samoista julkaisuista. Järjestelmien välisten putkien rakentamisen aloitti Helsingin yliopisto, jonka vuonna 2010 käyttöönottamasta Pure-ohjelmistoon perustuvasta Tuhat-tutkimustietojärjestelmästä oli mahdollista siirtää julkaisuja teknisten rajapintojen kautta automaattisesti Helda-julkaisuarkistoon.

Rinnakkaistallenteiden määrä kasvoi vuoteen 2015 asti hitaasti.[55] Tämän jälkeen tilanne kuitenkin muuttui. Tärkeä vaikuttaja oli Jyväskylän yliopiston vetämä Suomi rinnakkaistallennuksen mallimaaksi -hanke (Surima), jonka myötä kirjaston tutkijoiden puolesta tekemään aineistojen tallentamiseen perustuva niin sanottu Jyväskylän malli omaksuttiin esikuvaksi monessa muussakin suomalaisessa yliopistossa.[56] Toinen merkittävä tekijä oli yliopistojen rahoitusmalliin lisätty kerroin (1.2x) avoimille julkaisuille. Vaikka kerroin oli tulossa käyttöön vasta vuodesta 2021 alkaen, yliopistoilla oli kiire saada avointen julkaisujen osuus mahdollisimman suureksi, koska rahoitusmallissa hyödynnetään kolmen edellisen vuoden dataa. Rinnakkaistallennuksen tukipalveluihin ja prosessien kehittämiseen satsattiin vuosikymmenen puolivälistä alkaen alkaen selkeästi aiempaa enemmän. Niinpä avointen julkaisujen osuus kaikista yliopistojen julkaisuista alkoi kasvaa nopeasti, mikä johtui pääasiassa juuri rinnakkaistallentamisen yleistymisestä.[57]

Pekka Olsbo puhuu luentosalin edessä.

Kuva 6. Surima-hankkeen puuhamiehiin kuulunut Pekka Olsbo levittää rinnakkaistallennuksen ilosanomaa syksyn 2019 Kirjastoverkkopäivillä. Kuvaaja: Jyrki Ilva.

Tiedelehdet avoimiksi, entä rahoitus?

Tieteellisiin lehtiin liittyvät kysymykset olivat alusta lähtien isossa roolissa myös suomalaisessa open access -keskustelussa. Suuri osa huomiosta kohdistui kansainvälisiin lehtiin ja kustantajien aineistopakettien kohtuuttomiksi koettuihin hintoihin; toisaalta open access -julkaisemisen uudet bisnesmallit saatettiin kokea outoina ja epäilyttävinä. Tämä tuli esiin muun muassa Tieteessä tapahtuu -lehden palstoilla vuodenvaihteessa 2005-2006 käydyssä keskustelussa, jossa Timo Turja suhtautui epäilevästi open access -kustantajien elinkelpoisuuteen.[58] Turjan kirjoitukseen julkaistiin kaksi vastinetta, joista toisen kirjoitti Bo-Christer Björk, toisen taas Kalle Korhonen ja Annikki Roos, kaikki FinnOA:n aktiiveja.[59]

Uusista open access -kustantajista keskustelussa oli esillä etenkin sittemmin Springerin kanssa yhdistynyt BioMedCentral, jonka kanssa suomalaiset kirjastot olivat tehneet FinELibin kautta sopimuksen.[60] APC-maksut tekivät tuloaan, ja niiden maksajista käytiin keskustelua.[61] Suomen Akatemia ja Tekes hyväksyivät maksujen sisällyttämisen rahoittamiensa hankkeiden kuluihin.[62] Kustantajien bisnesmalleja ja avoimen julkaisukanavien tulevaisuutta käsiteltiin monien kansainvälisten esiintyjien (mm. Jan Velterop) voimin FinELibin syyskuussa 2007 Kansallismuseon tiloissa järjestämässä seminaarissa ”Electronic Publishing – Towards New Concepts”.[63]

Toinen yleinen huolenaihe oli open access -lehtien taso. Saalistavat kustantajat nousivat isommin julkisuuteen vasta myöhemmin, mutta open access -lehdet olivat tässä vaiheessa pääasiassa aloittelevia uusia julkaisukanavia, joilla ei ollut perinteisiin kanaviin verrattavaa arvostusta. Julkaisukanavilla oli jo ennen vuonna 2010 aloittaneen Julkaisufoorumin tekemää tasoluokittelua merkittävä rooli tutkimuksen arvioinnissa ja tutkijoiden meritoitumisessa. Niinpä open access -aktivisteilla oli suuri työ tutkijayhteisön vakuuttamisessa siitä, että myös open access -lehdet noudattivat vertaisarviointikäytäntöjä eivätkä ne olleet automaattisesti perinteisiä maksullisia kanavia huonompia. Käytännössä laadukkaita open access -periaatteella toimivia julkaisukanavia oli monilla tieteenaloilla vielä niukasti, minkä takia myös Avoimen tieteellisen julkaisutoiminnan työryhmä esitti muistiossaan niiden suhteen varauksia.

Vaikka kansainväliseen tiedekustantamiseen liittyvät kysymykset dominoivat usein keskustelua, myös kotimaisten tiedelehtien avoimuus oli esillä alusta lähtien. FinnOA:n lehtityöryhmä käsitteli kotimaisiin lehtiin liittyviä kysymyksiä aktiivisesti, ja niille oli omistettu oma työpaja tammikuun 2004 Vapaa pääsy tieteelliseen tietoon -seminaarissa. Toukokuussa 2006 FinnOA järjesti myös erillisen kotimaisten tieteellisten lehtien avoimuuteen keskittyvän seminaarin.[64] Välillä keskustelun äänenpainot olivat kärsimättömiä, eikä kotimaisten lehtien kansainvälisistä lehdistä poikkeavia toimintaedellytyksiä aina muistettu riittävän hyvin. Avoin saatavuus nousi joka tapauksessa keskeiseksi tavoitteeksi myös suomalaisille tiedelehdille, ja esimerkiksi pääasiassa maksullisia aineistoja sisältänyt Elektra-palvelu muuttui ainakin mielikuvissa melkein yhdessä yössä elektronisen julkaisemisen edelläkävijästä avoimen julkaisemisen jarruttajaksi.

Tieteellisten seurain valtuuskunnan OA-JES-hankkeen ja yhteispohjoismaisen Nordbib-hankkeen puitteissa rakentama OJS-palvelu tarjosi tieteellisten seurojen OA-lehdille ilmaisen julkaisualustan.[65] Palvelun kehitystyötä tehtiin suhteellisen vaatimattomilla resursseilla eikä OJS-ohjelmisto ollut kaikkien lehtien mieleen, joten osa niistä julkaisi artikkelinsa mieluummin omalla verkkosivustollaan. Kattavan kokonaisukuvan luomiseksi Tieteellisten seurain valtuuskunta kokosi kaikista suomalaisista verkossa ilmestyvistä tiedelehdistä listauksen ylläpitämälleen Tieteelliset verkkolehdet -sivustolle.[66]

Isoimmat haasteet liittyivät kuitenkin kotimaisten lehtien rahoitukseen. Siirtyminen avoimeen julkaisemiseen näytti vaarantavan painettujen lehtien tilausmaksutulot ja potentiaalisesti myös niitä julkaisevien seurojen jäsenmaksutulot. Kirjoittajamaksuja ei pidetty lehtien tai niissä julkaisevien tutkijoiden keskuudessa realistisena vaihtoehtona, sillä monet lehdistä toimivat tieteenaloilla, joissa tutkijoilla tai laitoksilla ei ollut tukenaan isoja hankerahoituksia. Avoinkin julkaiseminen vaati työtä ja resursseja, ellei sitten toimittu pelkästään Pyhän Hengen varassa, mikä sekään ei tosin ollut suomalaisten lehtien keskuudessa täysin tuntematon strategia.

Erityisen hankalaa oli se, että kotimaisten tiedelehtien saama valtionapu oli sidottu niiden muuhun rahoitukseen eikä se saanut ylittää tiettyä prosenttiosuutta niiden kokonaistuloista. Koska kokonaan avoimilla lehdillä ei ollut tilausmaksuja eikä juuri muitakaan tulonlähteitä, niillä ei ollut mahdollisuutta saada merkittäviä summia valtionavunkaan kautta. Kotimaisen tiedejulkaisemisen veikkausvoittorahoista saama tukisumma oli kokonaisuudessaan miljoonan euron luokkaa vuodessa, mutta noin kolmasosa rahasta meni kirjojen kustannustoiminnan tukemiseen, eli lehdille jäävä osuus oli jonkin verran yli 600.000 euroa.

Vastuu valtionavun jakamisesta oli pitkään Suomen Akatemialla, mutta koska summat olivat Akatemian näkökulmasta vaatimattomia, vastuu siirrettiin vuonna 2005 Tieteellisten seurain valtuuskunnalle.[67] Valtionavun jaossa ei tapahtunut tämänkään jälkeen open access -lehtien kannalta oleellisia muutoksia, vaan niiden osuus kokonaissummasta pysyi vaatimattomana. Käytännössä systeemi siis suosi perinteisiä painettuja lehtiä, joilla oli tilaus- ja jäsenmaksutuloja.[68]

Uusia open access -lehtiä syntyi vuoden 2005 jälkeen jonkin verran lisää, ja myös muutamat vakiintuneet tiedelehdet siirtyivät avoimeen julkaisemiseen. Tämä koski etenkin kansainväliselle yleisölle suunnattuja englanninkielisiä lehtiä, joille verkkojulkaiseminen tarjosi mahdollisuuksia laajemman yleisön saavuttamiseen. Suomenkielisten lehtien kohdalla open access -julkaisemisen yleistyminen oli kuitenkin rahoitukseen liittyvistä haasteita johtuen pitkään hidasta.

Yliopistojen rinnakkaistallennusmandaatit nostivat vuonna 2009 esiin kysymyksen rinnakkaistallennuksen sallimisesta. Yliopistojen puolelta rinnakkaistallennusoikeutta koskevat vaatimukset tuotiin kotimaisille tiedekustantajille lähes ilmoitusasiana, mikä nostatti kustantajat vastarintaan ja tuotti useita aihetta käsitteleviä kirjoituksia sanomalehtien yleisönosastoihin. Käytännössä vain harvoilla suomalaisilla lehdillä oli tässä vaiheessa minkäänlaisia linjauksia artikkeliensa rinnakkaistallentamisesta, ja alkuvaiheessa monet lehdet olivat haluttomia sallimaan artikkeliensa tallentamista, koska ne pelkäsivät Kopioston maksamien Elektra-korvausten menettämistä.

Tilanne rauhoittui tältä osin vasta vähitellen, kun Tieteellisten seurain valtuuskunta sai sovittua Kopioston kanssa, ettei yksittäisten artikkelien rinnakkaistallentaminen vaikuttanut korvauksiin. Monissa tapauksissa lehtien rinnakkaistallennusta koskevia linjauksia saatiin kuitenkin odottaa vielä pitkään – kattavammin niitä saatiin vasta kymmenluvun puolivälin jälkeen, kun Jyväskylän yliopiston Avoimen tiedon keskus keräsi tietoja Surima-hankkeen yhteydessä Sherpa/Romeo-tietokantaan vietäväksi.[69]

Tieteellisten lehtien avoimuus alkoi muutenkin yleistyä vuoden 2015 jälkeen. Tieteellisten seurain valtuuskunta ja Kansalliskirjasto saivat tällöin opetus- ja kulttuuriministeriöltä rahoituksen Kotilava-hankkeeseen, jonka tavoitteena oli tuoda kotimaiset lehdelle samalle viivalle kansainvälisten tiedelehtien kanssa. Tähän pyrittiin toisaalta rakentamalla niiden käyttöön ajanmukainen tekninen infrastruktuuri, toisaalta kehittämällä avoimille lehdille soveltuva konsortiopohjainen rahoitusmalli.[70]

Teknisen infrastruktuurin rakentaminen onnistui erinomaisesti. Tieteellisten seurain valtuuskunnan aiempi Open Journal Systems -pohjainen alustapalvelu päivitettiin uuteen ohjelmistoversioon ja brändättiin uudelleen nimellä Journal.fi.[71] Lehtien keskuudessa vuoden 2017 alussa avattu uusi palvelu osoittautui välittömästi suosituksi, ja siinä oli vuoden 2020 loppuun mennessä mukana jo yli 90 tieteellistä lehteä.

Johanna Lilja ja Antti-Jussi Nygård luentosalin edessä

Kuva 7. Johanna Lilja ja Antti-Jussi Nygård esittelevät Tieteellisten seurain valtuuskunnan alustavia suunnitelmia tieteellisten lehtien julkaisualustan kehittämiseksi Tampereella 11.11.2015  järjestetyillä Avoimen tieteen päivillä. Kuvaaja: Jyrki Ilva.

Ehdotus rahoitusmalliksi saatiin sekin aikaiseksi vuoden 2017 aikana, mutta sille ei kuitenkaan löytynyt yrityksistä huolimatta riittävää tukea. Hankkeen aikana osoittautui, ettei kaivattua yhteistä tahtoa kotimaisten lehtien rahoituksen järjestämiseksi löytynyt, vaan etenkin yliopistokirjastoilla oli selkeästi vaikeuksia ymmärtää lehtien tilannetta tai hankkeen esille nostamia yhteisten ratkaisujen hyödyllisyyttä korostavia tulevaisuusvisioita.

Kotilava-hankkeen kehittämän rahoitusmallin ideana oli se, että konsortion jäsenorganisaatiot olisivat pienen perusmaksun lisäksi osallistuneet lehtien tukemiseen tutkijoidensa lehdissä julkaisemia artikkeleita vastaavalla summalla. Ne olisivat maksaneet kutakin tutkijoidensa julkaisemaa artikkelia kohden 700 euroa (alun perin 800 euroa). Vastineeksi lehdet olisivat sitoutuneet muun muassa artikkeliensa välittömään avoimuuteen ja Creative Commons -lisenssien käyttöön. Vaikka ehdotettu artikkelikohtainen summa oli kansainvälisten lehtien APC-maksuihin verrattuna alhainen, yliopistokirjastot pitivät ehdotettua mallia yliopistojen kannalta liian kalliina. Tämä näkemys perustui suurelta osin siihen, että kotimaiset lehdet olivat olleet kirjastoille tähän asti erittäin edullisia, eivätkä ne olleet valmiita sijoittamaan lehtien avoimuuden tukemiseen lisää rahaa. [72]

Samaan aikaan siirtyminen avoimeen julkaisemiseen oli noussut korkean profiilin tavoitteeksi Euroopan yhteisön tason poliittisessa päätöksenteossa. Vuonna 2016 Euroopan maiden tiedeministerit asettivat tavoitteeksi, että vuoteen 2020 mennessä kaikki julkisella rahoituksella tuotetut uudet tieteelliset julkaisut olisivat vapaasti luettavissa.[73] Monet Euroopan maat – Suomi muiden mukana –  tekivät muutaman seuraavan vuoden aikana vastaavia linjauksia.

Max Planck -instituutin vuonna 2015 julkaisema white paper osoitti, että tieteellisten julkaisujen hankintaan käytetyt rahat riittäisivät käytännössä hyvin kattamaan myös niiden avoimen julkaisemisen kustannukset, jos vain siirtymä lisenssimaksuista open access -maksuihin voitaisiin toteuttaa riittävän laajan kansainvälisen rintaman voimin.[74] Tätä päämäärää edistämään perustettu OA2020-liittouma esitti ratkaisuksi kustantajien kanssa solmittavia sopimuksia, joissa sovitaan aineistojen käyttöoikeuden lisäksi myös organisaatioiden omien julkaisujen avoimesta saatavuudesta (”read and publish” tai ”publish and read”).[75]

Monien kansallisten konsortioiden tavoin myös FinELib pyrki uusissa sopimuksissaan siihen, että avoin julkaiseminen voitaisiin kytkeä mukaan lisenssisopimuksiin –  joko niin että se olisi ilmaista, tai niin että siitä olisi mahdollista saada merkittävää alennusta.[76] Käytännössä tämä ei onnistunut täysin mutkattomasti, sillä kaikki kustantajat eivät suostuneet tähän aivan noin vain. Esimerkiksi Elsevierin kanssa käydyt neuvottelut olivat monivaiheiset, ja niiden tueksi tarvittiin myös tutkijoiden aloitteesta syntynyt, paljon julkisuutta saanut Tiedon hinta -vetoomus, jonka allekirjoittajat lupasivat, etteivät he julkaise Elsevierin lehdessä tai ole mukana niiden toimituskunnassa tai vertaisarvioijina.[77]

Käytännössä FinELibin solmimat sopimukset ovat johtaneet siihen, että yhä suurempi osa suomalaisten tutkijoiden kansainvälisistä artikkeleista ilmestyy jo alun perin avoimina kustantajan palvelussa. Tämän kehityksen sivuvaikutus on ollut se, että monet näistä artikkeleista ilmestyvät aiemmin vieroksutuissa hybridi-lehdissä, joissa julkaistaan sekä avointa että tilausmaksullista sisältöä.[78] Korkeakoulukirjastot olivat tähän asti painottaneet rinnakkaistallentamista keskeisenä julkaisujen avoimuutta edistävänä ratkaisuna, joten transformatiivisten sopimusten tuoma muutos oli niiden kannalta nopea. Sopimusten hinta aiheutti myös huolta kirjastojen keskuudessa.

Eurooppalaiset tutkimusrahoittajat muodostama Coalition S -liittouma julkaisi loppuvuodesta 2018 oman julkaisujen avoimuuteen tähtäävän ohjelmansa, joka sai nimen Plan S.[79] Plan S on monia aiempia linjauksia radikaalimpi, sillä se tähtää tieteellisten artikkelien välittömään avoimuuteen joko kustantajan palvelussa tai ilman embargoa saataville tulevana rinnakkaistallenteena julkaisuarkistossa. Plan S pyrkii myös takaamaan artikkelien jatkokäyttöoikeudet vaatimalla niiden lisensiointia CC-lisensseillä (ensisijaisesti CC BY).[80]

Kotimaisten lehtien kannalta Plan S:n vaatimukset ovat mutkistaneet tilannetta entisestään. Suuret kaupalliset tiedekustantajat näyttävät selviävän Plan S:n vaatimuksista ilman suurempia ongelmia joko ottamalla käyttöön kirjoittajamaksut tai tekemällä eurooppalaisten tutkimusorganisaatioiden kanssa read and publish -tyyppisiä transformatiivisia sopimuksia. Pienten suomalaisten kustantajien keskuudessa sekä kirjoittajamaksut että siirtymäkauden sopimukset koetaan kuitenkin epärealistisina vaihtoehtoina. Lisäksi CC-lisenssien käyttö vaarantaa tiedekustantajien Kopioston kautta saamat lainauskorvaukset, joita on käytetty lehtien toiminnan kehittämiseen. Uuden kansallisen tason rahoitusmallin löytäminen lehtien tueksi vaikuttaa siis entistäkin ajankohtaisemmalta tarpeelta.[81]

Kansallisen yhteistyön myöhemmät vaiheet

FinnOA-työryhmän merkitys kansallisen OA-yhteistyön koordinoijana oli suurimmillaan ryhmän perustamisesta vuonna 2003 aina OA-JES-hankkeen päättymiseen vuonna 2007. Vaikka ryhmä jatkoi toimintaansa uusien puheenjohtajien (Marjut Salokannel, Annikki Roos ja Mikael Laakso) vetämänä aina vuoteen 2017 asti,[82] sen rooli kuitenkin pienentyi vähitellen, osin avoimen julkaisemisen palveluiden vakiintumisen ja osin uusien avoimen tieteen hankkeiden myötä.

Vuoden 2010 lopussa päättyneen Julkaisuarkistojen infrastruktuuri -hankkeen jälkeen kansallisissa open access -hankkeissa oli muutaman vuoden tauko. Hiljaiseloa kesti aina vuoteen 2013 asti, jolloin Tutkimuksen tietoaineistot -hankkeen (TTA) alaisuuteen perustettiin työryhmä, joka sai tehtäväkseen kansallisten open access -suositusten laatimisen. Ryhmän puheenjohtajana toimi Annikki Roos (Helsingin yliopisto), joka oli samaan aikaan myös FinnOA:n puheenjohtaja. Loppuvuodesta 2013 valmistuneissa suosituksissa painotettiin rinnakkaistallentamisen roolia ja suhtauduttiin kielteisesti hybridi-OA:han. [83] Toisaalta työryhmän suosituksissa todettiin, että kotimaisia lehtiä koskevat kysymykset vaativat lisäselvitystä, joka valmistui Kansalliskirjaston ja Tieteellisten seurain valtuuskunnan yhteistyönä keväällä 2014.[84]

TTA:n päätyttyä sen kirjaimet käännettiin päälaelleen, sillä opetus- ja kulttuuriministeriö aloitti vuonna 2014 kunnianhimoisen ATT- eli Avoin tiede ja tutkimus -hankkeen (2014-2017), joka pyrki kattamaan mahdollisimman laaja-alaisesti sekä tutkimusdatan, -julkaisut että -menetelmät. Vaikka CSC:n rakentamat tutkimusdatapalvelut saivat hankkeessa päähuomion, sen puitteissa rahoitettiin ennen pitkää myös useita avoimen julkaisemista projekteja. Aiemman kotimaisia lehtiä koskeneen selvityksen pohjalta toteutettu Kotilava-hanke oli yksi näistä; muita olivat muun muassa rinnakkaistallennusta tukeneet Surima (Jyväskylän ja Itä-Suomen yliopistot) ja Nopsa (Hanken) sekä useita elementtejä sisältänyt Tajua (Kansalliskirjasto), jossa muun muassa tehtiin selvitys kirjoittajamaksujen tilanteesta Suomessa ja laadittiin julkaisuarkistoille yhteinen metadatasuositus. Lisäksi Kansalliskirjasto koordinoi avoimen tieteen koulutusten järjestämistä. ATT-hankkeen puitteissa toimi myös useita työryhmiä, joissa selvitettiin muun muassa julkaisuarkistoihin, avoimen julkaisemisen politiikoihin ja julkaisutoiminnan vaikuttavuuteen liittyviä kysymyksiä.[85]

Open access -viikkoon liittyvä keskustelutilaisuus Helsingin yliopiston Tiedekulmassa syksyllä 2016

Kuva 8. Suomalaiset kirjastot ovat jo pitkään järjestäneet monenlaisia aktiviteetteja lokakuun lopun open access -viikolla. Kansalliskirjasto järjesti 25.10.2016 open access -aiheisen keskustelutilaisuuden Helsingin yliopiston Tiedekulmassa. Kuvassa vasemmalta oikealle Tanja Vienonen, Riitta Koikkalainen, Mikael Laakso, Irene Ylönen ja Heidi Laine. Kuvaaja: Jyrki Ilva.

Vaikka ATT:n puitteissa tehtyjen projektien tulokset vaihtelivat, se onnistui kuitenkin nostamaan avoimen tieteen keskiöön suomalaisissa tutkimusorganisaatioissa. Tämä näkyi myös korkeakoulujen kirjastojen toiminnassa, sillä ne ryhtyivät siirtämään resurssejaan entistä enemmän tutkijoiden datanhallinnan ja avoimen julkaisemisen tukemiseen paikallistasolla.[86]

ATT:n päätyttyä vuonna 2017 avoimen julkaisemisen ja yleisemminkin avoimen tieteen palveluiden kehittäminen jäi hetkeksi tyhjän päälle. ATT oli ollut hyvin pitkälle opetus- ja kulttuuriministeriön vetämä hanke, mutta ATT:n jälkeen ministeriö pyrki siirtämään vastuuta avoimesta tieteestä aiempaa enemmän tutkimusorganisaatioille ja -rahoittajille. Kevään 2018 aikana toiminut Suomen yliopistojen rehtorineuvoston UNIFI ry:n avoimen tieteen työryhmä esitti avoimen tieteen koordinaatiovastuun antamista Tieteellisten seurain valtuuskunnalle.[87]

Näin myös tapahtui syksystä 2018 alkaen. Vaikka Tieteellisten seurain valtuuskunnan koordinointia varten saamat resurssit ovat olleet suhteellisen pienet, se on käynnistänyt useita eri aihepiireihin keskittyviä asiantuntijaryhmiä, joiden puitteissa avoimen tieteen edistämiseksi on laadittu julistus, linjauksia ja suosituksia. [88] Yksi asiantuntijaryhmistä on keskittynyt nimenomaan julkaisuihin, ja sen toiminnan tuloksena on syntynyt tieteellisiä artikkeleita koskeva Tutkimusjulkaisujen avoimen saatavuuden linjaus ja sitä tukevia suosituksia.[89] Lisäksi Tieteellisten seurain valtuuskunta on järjestänyt ATT-hankkeen perintönä Avoimen tieteen kevät- ja syyspäiviä.

Avoimen tieteen koordinaation ohella myös useilla muilla toimijoilla on merkittäviä rooleja kansallisessa avointa julkaisemista koskevassa yhteistyössä. Näitä ovat muun muassa FinELib, Suomen Akatemia, Julkaisufoorumi, CSC:n vetämät Tutkimustietovaranto-hanke ja Virta-julkaisutietopalvelu sekä tutkimushallinnon ja kirjastojen asiantuntijoista koostuva Finn-ARMA-verkosto (aiempi TUHA-verkosto).

FinELib vastaa transformatiivisten sopimusten neuvottelemisesta kansainvälisten tiedekustantajien kanssa, ja se on myös kehittänyt yhdessä tutkimusorganisaatioiden kanssa APC-maksujen seurantaa tukevia käytäntöjä.[90] Suomen Akatemia on Coalition S:n jäsen, ja se vastaa kansallisella tasolla Plan S:n täytäntöönpanosta.[91] Julkaisufoorumi ylläpitää kansallista julkaisukanavalistaa, joka sisältää tietoja muun muassa lehtien OA-statuksesta.[92] CSC puolestaan vastaa OKM:n julkaisutiedonkeruusta, jolla on keskeinen rooli myös avoimen julkaisemisen seurannassa kansallisella tasolla.[93] Finn-ARMA-verkosto toimii puolestaan yhteistyökanavana muun muassa julkaisutiedonkeruussa mukana olevien asiantuntijoiden kesken. Siinä missä avoimen tieteen koordinaatio toimii jossain määrin abstraktimmalla tasolla poliittisten linjausten parissa, Finn-ARMA:n alaisuudessa toimiva julkaisutiedonkeruun yhteistyöryhmä on lujemmin kiinni avoimeen julkaisemiseen ja sen mittaamiseen liittyvissä detaljeissa.[94]

Lopuksi

Olemme monessa asiassa jo pitkällä. Parinkymmenen vuoden aikana Suomeen on luotu useita pysyviä infrastruktuureita avoimen julkaisemisen tueksi. Julkaisuarkistot ovat vakiinnuttaneet asemansa opinnäytteiden, sarjajulkaisujen ja rinnakkaistallenteiden jakelukanavana. TSV:n rakentama Journal.fi-palvelu on saanut vastaavan aseman tieteellisten lehtien julkaisualustana. Avointen julkaisujen osuus kaikista suomalaista tieteellisistä julkaisuista on kasvanut nopeasti etenkin muutaman viime vuoden aikana. Avoimet julkaisut ovat myös entistä paremmin löydettävissä Finnan ja muiden hakupalveluiden kautta.

Tulevaisuus on silti monelta osalta avoin. Osa ratkaisuista on meidän omissa käsissämme. Esimerkiksi kotimaisten tiedelehtien avoimuuden rahoittaminen on asia, joka olisi mahdollista järjestää suhteellisen helposti kansallisen tason päätöksillä, jos sen tueksi vain löytyy riittävä yhteinen poliittinen tahto.

Toisaalta olemme monilta osin riippuvaisia kansainvälisen tason kehityksestä. Miten hyvin Plan S onnistuu tavoitteissaan? Mitä tapahtuu transformatiivisten sopimusten jälkeen? Saadaanko avoimen julkaisemisen kustannukset pidettyä kurissa? Näitä –  ja monia muita –  kysymyksiä täytyy pohtia yhdessä muiden maiden kanssa. Se ainakin on selvää, että edessä on vielä paljon työtä.

Lähdeviitteet

Viitteiden linkit on tarkistettu 14.12.-17.12.2020.

[1] Tim Gihring: The rise and fall of Gopher protocol. MinnPost, Aug 11, 2016.  https://www.minnpost.com/business/2016/08/rise-and-fall-gopher-protocol/.

[2] Jyrki Pöysä: Taustaa elektrolorismille. Elore, 1(1), 1994. https://doi.org/10.30666/elore.78172.

[3] Inkeri Salonharju (toim.): ELEKTRA – Elektroninen julkaiseminen ja julkaisujen verkkovälitys. Projektin loppuraportti. Helsinki 1998. http://urn.fi/URN:ISBN:951-45-8572-0.

[4] Petri Heliniemi (toim.): ELEKTRA II – Elektroninen julkaiseminen ja julkaisujen verkkovälitys. Projektin loppuraportti. Helsinki 2000. http://urn.fi/URN:ISBN:958-45-9487-8.

[5] Ensimmäisen ”ison sopimuksen” solmi vuonna 1996 Academic Press, joka on nykyään osa Elsevieriä. Richard Poynder: The Big Deal: Not Price But Cost. Information Today, Vol. 28 No. 8 (September 2011). https://www.infotoday.com/it/sep11/The-Big-Deal-Not-Price-But-Cost.shtml.

[6] Kristiina Hormia-Poutanen: Kansallinen elektroninen kirjasto – FinELib. Tietolinja 1/1998. https://www.kansalliskirjasto.fi/extra/tietolinja/0198/finelib.html.

[7] Eeva-Liisa Aalto: Elektra uusilla urilla. Tietolinja 1/2001. https://www.kansalliskirjasto.fi/extra/tietolinja/0101/elektra.htm.

[8] Tuija Sonkkila: Yliopistojen elektronisen julkaisemisen kartoitus. 16.11.1999. http://urn.fi/urn:nbn:fi:tkk-003974, Tuija Sonkkila: Elektroninen julkaiseminen yliopistoissa – tilanne Suomessa ja katsaus ulkomaille. 20.12.2000. https://web.archive.org/web/20020803102110/http://www.lib.helsinki.fi/finelib/ejulk.html ja Elektronisen julkaisemisen tekniset ohjeet (2000). https://web.archive.org/web/20020803102851/http://www.lib.helsinki.fi/finelib/eleinfo.html.

[9] Jyrki Ilva: Opinnäytteitä verkossa – katsaus yliopistojen tutkielmapankkeihin. Agricolan tietosanomat, 4/1999. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe201803166058.

[10] Tuija Sonkkila & Ville Varjonen (toim.): Rakenteinen julkaiseminen yliopistoissa : RAJU-seminaari 18.3.1999. Oulu 1999. http://urn.fi/urn:isbn:9514252438. RAJU-seminaareja järjestettiin myös seuraavina vuosina, esim. vuonna 2002 Kuusamossa järjestetyn seminaarin teemana oli ”Digitaaliset aineistot kirjastojen kokoelmissa”. Hanna Saario: Rakenteinen julkaiseminen Kuusamossa. Kreodi 2/2002. https://www.kreodi.fi/arkisto/artview192.html.

[11] Jyrki Ilva: E-thesis – Helsingin yliopiston verkkojulkaisut. Raportti toiminnasta 1999-2003, s. 11. Elokuu 2003. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe202001121813.

[12] Marja Malmgren: Dissertations Online – Three Cases in Electronic Publishing. Seminaari väitöskirjojen elektronisesta julkaisemisesta. TietäNet 2/2002. http://lib.tkk.fi/TietaNet/2.02/a01.html.

[13] Nordinfosta ks. Teodora Oker-Blom, Marie Wallin, Lars Klasén, Aud Lamvik & Ulla Retlev: Online development in the Nordic countries : a history of online information from the 1960s to the ’00s and NORDINFO’s role in its development. Helsinki 2018. http://doi.org/10.31885/2018.00003. Vuosina 2006-2009 toiminut, Nordinfon työn jatkajaksi perustettu Nordbib tuki aktiivisesti yhteispohjoismaisia open access -hankkeita. Lisäksi open access -asioista keskusteltiin mm. eri maiden keskeiset OA-aktiivit koonneessa NordOA-ryhmässä, jonka luomalle pohjalle syntyi edelleen toimiva Nordic Open Access Forum eli NOAF. NordOA:sta ks. Ingerd Rabow: Gemensam nordisk arbetsgrupp bildad. ScieCOM Info 4/2004. https://journals.lub.lu.se/sciecominfo/article/view/24. Ks. myös Nordiskt samrådsmöte om elektronisk publicering, Uppsala, 5.-6.10.2004. http://publications.uu.se/epcentre/diverse/nordsam/sammanfattning.pdf. Avoimen julkaisemisen kehityksestä pohjoismaissa yleisemmin Turid Hedlund & Ingegerd Rabow: Scholarly publishing and open access in the Nordic countries. Learned Publishing, Vol 22 (3), July 2009. https://doi.org/10.1087/2009303.

[14] Budapest Declaration, February 14, 2002. https://www.budapestopenaccessinitiative.org/read.

[15] Konferenssin verkkosivut: https://web.archive.org/web/20030207211250/https://www.lub.lu.se/ncsc2002/.

[16] SciX-hankkeen esittely: https://cordis.europa.eu/project/id/IST-2001-33127.

[17] OACS-hankkeen verkkosivut: https://web.archive.org/web/20080420075128/http://www.oacs.shh.fi/.

[18] Sirkku Känsälä & Tiina Tuomaala: Muutoksenhallintaa ja elektronista julkaisemista Tilburgin kesäkoulussa. TietäNet 3/2000. http://lib.tkk.fi/TietaNet/3.00/a2.html. Marja Widenius: Ne viisi oikeaa ihmistä. Kreodi 4/2001. http://kreodi.lianacms.com/media/arkisto/artview176.html. Kimmo Koskinen: Tieteellisen julkaisemisen muutostila. Verkkari 5/2002. http://www.helsinki.fi/kirjastot/verkkari/2002/05/tietjulk.htm.

[19] Bo-Christer Björk: OPEN ACCESS – vapaa pääsy tieteellisiin julkaisuihin. Kansalliskirjasto 1 (2003):2. https://web.archive.org/web/20060106014117/http://www.oacs.shh.fi/publications/Bjorkvapaapaasy2003.pdf.

[20] Turid Hedlund: An Open Mind Towards Open Access Publishing – An Interview With Bo-Christer Björk. ScieCom Info Vol. 5 No. 1 (2009). https://journals.lub.lu.se/sciecominfo/article/view/1502.

[21] FinnOA:n kokousmuistioita ja muutakin sen varhaiseen toimintaan liittyvää materiaalia vuosilta 2003-2009 on luettavissa sen vanhoilla verkkosivuilla, ks. etenkin http://www.openaccess.fi/info/jasenet.html. Sivuilla on myös bibliografia suomalaisten kirjoittamista, verkossa vuosina 2002-2008 julkaistuista open access -julkaisemista käsittelevistä artikkeleista: http://www.openaccess.fi/info/linkit.html.

[22] Ryhmän vakiojäseniin kuuluivat alkuvaiheessa Björkin, Hedlundin ja Hormia-Poutasen lisäksi myös mm. Eeva-Liisa Aalto (Tieteellisten seurain valtuuskunta), Irja Laamanen (Työterveyslaitos), Claus Montonen (Helsingin yliopiston fysiikan laitos), Ari Muhonen (Teknillisen korkeakoulun kirjasto), Annikki Roos (Kansanterveyslaitos) ja Maija-Liisa Toikka (Suomen Akatemia).

[23] FinnOA:n kokousmuistio 6.10.2003. http://www.openaccess.fi/info/kokoukset/FinnOA%20muistio%202003-10-06.rtf.

[24] OAIster ei koskaan täyttänyt siihen kohdistuneita odotuksia, sillä haravoidun metadatan laatu ja yhteismitallisuus ei riittänyt käyttäjien kannalta mielekkään hakupalvelun rakentamiseen. Jyrki Ilva: OpenAIRE, BASE ja CORE – avointen julkaisujen hakupalvelut esittelyssä. Tietolinja, 2/2017. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe201709258721.

[25] Julkaisuarkistojen tehtävistä ja prioriteeteista on käyty vuosien varrella paljon keskustelua myös kansainvälisellä tasolla. Yhtä ääripäätä on edustanut rinnakkaistallentamisen innokkaimpiin evankelistoihin kuulunut Stevan Harnad, joka piti muiden aineistojen tallentamista julkaisuarkistoihin vahingollisena, koska se vei huomiota julkaisuarkistojen ”varsinaiselta” tehtävältä. Rebecca Kennison, Sarah Shreeves & Stevan Harnad: Point & Counterpoint. The Purpose of Institutional Repositories: Green OA or Beyond? Journal of Librarianship and Scholarly Communication, 1(4), p.eP1105. http://doi.org/10.7710/2162-3309.1105.

[26] Peter Suber: Gratis and Libre OA. SPARC Open Access Newsletter, August 2, 2008. http://nrs.harvard.edu/urn-3:HUL.InstRepos:4322580. Keskustelu Creative Commons -lisenssien roolista avoimessa julkaisemisessa oli Suomessakin esillä jo melko varhain, ks. esim. Kalle Korhonen: Kokonaisvaltaista avoimuutta. Berlin 4 Open Access – From Promise to Practice. Golm, 29.-31.3.2006. Verkkari 3/2006. http://www.helsinki.fi/kirjastot/verkkari/2006/03/golm.html.

[27] Vapaa pääsy tieteelliseen tietoon -seminaarin ohjelma. http://www.openaccess.fi/info/seminaari_2004.html. Ks. myös Bo-Christer Björk & Turid Hedlund: OA awareness rises rapidly in Finland. ScieCOM Info, Vol. 1 No. 4 (2004). https://journals.lub.lu.se/sciecominfo/article/view/21.

[28] Kimmo Kuusela: Open access ja tieteellisen julkaisemisen avoimuus. Acatiimi 3/2005. https://web.archive.org/web/20061004183000/http://www.acatiimi.fi/3_05/3_05i.htm.

[29] Avoimen tieteellisen julkaisutoiminnan työryhmän muistio. Opetusministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2005:8. http://urn.fi/URN:ISBN:952-442-883-0.

[30] FinnOA:n kokousmuistio 6.2.2006. http://www.openaccess.fi/info/kokoukset/finnoa_muistio_2006-02-09.pdf. Ks. myös Jyrki Ilva & Esa-Pekka Keskitalo: Kansalliskirjasto mukana rakentamassa julkaisuarkistoja. Tietolinja 1/2006. https://www.kansalliskirjasto.fi/extra/tietolinja/0106/openaccess.html. Hankkeen tuloksista ks. Turid Hedlund & Claus Montonen: Promoting Open Access in Finland – The OA-JES Project. ScieCOM Info Vol. 4 No. 1 (2008). https://journals.lub.lu.se/sciecominfo/article/view/242.

[31] Seminaarin esitykset: https://web.archive.org/web/20051213122556/http://oacs.shh.fi/seminar2005.html. Ks. myös Kalle Korhonen: Avoimet julkaisuarkistot -seminaari Dipolissa 14.1.2005. Verkkari 1/2005. http://www.helsinki.fi/kirjastot/verkkari/2005/01/dipoli.html.

[32] How to create and fill institutional repositories. FinnOA:n seminaarissa Hankenilla 9.1.2004 pidetyn työpajan muistio. http://www.openaccess.fi/info/esitykset/FinnOA_workshop1_muistio.pdf.

[33] Viikin kampuksella oli kiinnostuttu julkaisuarkistoista jo vuoden 2002 aikana. Kimmo Koskisen aiemmin mainitun tieteellisen julkaisemisen muutosta käsittelevän Verkkari-artikkelin lisäksi myös Leena Byholm oli laatinut aiheesta tiedekirjaston verkkosivuilla julkaistun perusteellisen esiselvityksen jo syksyllä 2002. Leena Byholm: Yliopistojen digitaaliset arkistot tieteellisen julkaisemisen uudistajina. 4.12.2002. https://web.archive.org/web/20041113184043/http://www.tiedekirjasto.helsinki.fi/raportit/e-arkistot.htm.

[34] Sittemmin Terveystieteiden keskuskirjastokin päätyi rakentamaan Terkko Document Space -arkistonsa ja sen rinnalla toimineen lääketieteen opiskelijoille suunnatun kurssikirjaston DSpace-ohjelmiston varaan. Mika Stenberg: Avoimet julkaisuarkistot ja niiden tekniikka. Pro gradu, Helsingin yliopisto 2008. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe200806091528.

[35] Esa-Pekka Keskitalo: DOMS : digitaalisten aineistojen hallinta yliopistokirjastoissa. Tietolinja 2/2003. https://www.kansalliskirjasto.fi/extra/tietolinja/0203/doms.html. Digitaalisten aineistojen hallintajärjestelmästä käytettiin aikalaisteksteissä lyhennettä DOMS, joka tulee sanoista digital object management system.

[36] Juha Hakala: Kirjastoverkko 2003. Tietolinja 1/2003. https://www.kansalliskirjasto.fi/extra/tietolinja/0103/kirjastoverkko2003.html.

[37] Lisäksi yliopistojen IT-henkilöstön palkkatasoa ei pidetty 2000-luvun alussa kilpailukykyisenä, minkä takia asiantuntijoiden pelättiin karkaavan yksityiselle sektorille. Tilanne parani vuosikymmenen loppua kohti yliopistoissa tehdyn palkkausjärjestelmän uudistuksen myötä.

[38] Esa-Pekka Keskitalo & Pasi Kurvinen: Urkki tapaa Dorian. ENCompass-ohjelmiston käyttöönotto etenee hyvää vauhtia. Tietolinja 2/2004. https://www.kansalliskirjasto.fi/extra/tietolinja/0204/doria.html.

[39] Ks. Curatorin vuonna 2006 julkaistu esite.  https://web.archive.org/web/20060316094357/http://www.endinfosys.com/prods/brochures/RB/full_curator.pdf. Ohjelmiston taru päättyi hieman myöhemmin, kun Endeavorin omistaja Elsevier myi yrityksen Ex Librikselle, jolla oli valikoimassaan jo vastaava tuote. Guy Grimland: Ex-Libris Buys Rival Company Endeavor Information Systems, Haaretz 1.1.2007.  https://www.haaretz.com/israel-news/business/1.4945435.

[40] Jyrki Ilva: Kansalliskirjaston DSpace-projekti etenee. Tietolinja 2/2006. https://www.kansalliskirjasto.fi/extra/tietolinja/0206/dspace.html.

[41] Kalle Korhonen: Avoimet julkaisuarkistot – Helsingin yliopiston tilanne. Verkkari 5/2006. http://www.helsinki.fi/kirjastot/verkkari/2006/05/julkaisuarkistot.html. Jyrki Ilva: Julkaisuarkisto: mitä, missä, miten. Tietolinja 1/2008. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe200804301289.

[42] Veera Ristikartano: Tutkimusjulkaisujen saatavuus ja tutkimusaineistojen jatkokäyttö keskiössä tieteellisten aineistojen verkkopalveluhankkeessa 2007-2009. Verkkari 2010 (1). http://hdl.handle.net/10138/171739.

[43] Stefan Oino: Julkaisukanava-hanke – tukea oppimateriaalien julkaisemiseen ja käyttöön. Bulletiini 1/2008. https://web.archive.org/web/20091113112602/http://www.uta.fi/laitokset/kirjasto/bulletiini/arkisto/2008/artikkeli61.php.

[44] Ville Varjonen & Matti Varanka: Uusi Jultika – kokemuksia uuden julkaisujärjestelmän valinnasta ja käyttöönotosta. Esitys Tutkimus vapaaksi verkkoon! -seminaarissa 25.1.2011. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe201101271145.

[45] Esim. Aalto-yliopistossa Teknillisellä korkeakoululla oli ollut jo pitkään oma Trip-tietokannan pohjalle rakennettu julkaisuarkisto, ja Joensuun yliopistolla oli oma opinnäytteitä varten kehitetty julkaisuarkistosovellus, joka oli Joensuun ja Kuopion yliopistojen yhdistymisen jälkeen pitkään käytössä myös Itä-Suomen yliopistossa.

[46] Samu Viita: Theseus – ammattikorkeakoulujen yhteinen julkaisuarkisto. Tietolinja 2/2008. http://urn.fi/urn:nbn:fi-fe200812182275. Herkko Hietanen & Anna-Kaisa Sjölund: Theseus.fi: Open Access Publishing in the Finnish Universities of Applied Sciences. ScieCOM Info Vol. 5 No. 4 (2009). https://journals.lub.lu.se/sciecominfo/article/view/1814.

[47] Jyrki Ilva: Tukevasti kasvu-uralla : Kansalliskirjaston julkaisuarkistopalvelut vuonna 2012. Tietolinja 1/2012. http://www.urn.fi/URN:NBN:fi-fe201206055754.

[48] Jyrki Ilva: Rinnakkaisjulkaisemisen vaikea alkutaival. Digitaalinen kirjasto -blogi, 23.8.2007. https://blogs.helsinki.fi/digikirjasto/2007/08/23/post-44/. Ks. myös Dorothea Salo: The Innkeeper at the Roach Motel. Library Trends 57:2 (Fall 2008). http://digital.library.wisc.edu/1793/22088.

[49] Marjut Salokannel: University of Helsinki opens its research vaults: a few words on open access and the new research environment in Finland. ScieCOM Info Vol 4. No 23 (2008). https://journals.lub.lu.se/sciecominfo/article/view/653.

[50] Ammattikorkeakoulujen open access -julkilausuma on nykyään luettavissa Theseus-julkaisuarkiston ohjesivuilla: https://submissions.theseus.fi/ohje6.htm.

[51] Jyrki Ilva: Rinnakkaistallentaminen etenee yliopistoissa – hitaasti, mutta kuitenkin. Digitaalinen kirjasto -blogi, 3.1.2013. https://blogs.helsinki.fi/digikirjasto/2013/01/03/rinnakkaistallentaminen-etenee-yliopistoissa-hitaasti-mutta-kuitenkin/.

[52] Jyrki Ilva ja Matti Varanka: Julkaisuarkistojen infrastruktuuri -hankkeen loppuraportti. 13.5.2011. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe201105131534. Ks. myös hankkeen verkkosivut: https://wiki.helsinki.fi/display/jark/Julkaisuarkistojen+infrastruktuuri+-hanke.

[53] Marjut Salokannel: Open Access – Rinnakkaistallentamisen käsikirja. Toim. Veera Ristikartano & Helena Hiltunen. Helsingin yliopiston kirjaston julkaisuja, 2011. http://hdl.handle.net/10138/135881.

[54] Jyrki Ilva: Suomalaisten yliopistojen avoimet julkaisut vuonna 2016 OKM:n julkaisutiedonkeruun tietojen valossa. Informaatiotutkimus 36 (2017) : 3-4. https://doi.org/10.23978/inf.68913.

[55] Taustaselvitys EU:n, Pohjoismaiden ja Suomen avoimen julkaisemisen tilanteesta : Julkaisujen avoimen saatavuuden edistäminen -työryhmän raportti, 8.4.2015, s. 41-44. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2016122731713. Julkaisuarkistojen ja niiden sisältämien aineistojen kehitystä on kartoitettu myös Riikka Lepän opinnäytetyössä: Riikka Leppä: Julkaisuarkiston monipuoliset roolit luotettavana säilytyspaikkana, tieteen avoimuuden edistäjänä ja tutkimusorganisaation näkyvyyden lisääjänä. Pro gradu, Jyväskylän yliopisto, 2017. http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-201705242483.

[56] Pekka Olsbo: Rinnakkaistallentaminen etenee Suomessa: Suomi rinnakkaistallentamisen mallimaaksi -hankkeen loppuraportti. 27.4.2017. http://urn.fi/URN:NBN:fi:jyu-201705052206.

[57] Jyrki Ilva: Julkaisujen avoin saatavuus yleistyy nopeasti suomalaisissa yliopistoissa. Think Open -blogi, 20.5.2020. https://blogs.helsinki.fi/thinkopen/oa-tilastot-2019/ .

[58] Timo Turja: Tieteellisten julkaisujen avoin saatavuus: haaste poliittiselle arvioinnille. Tieteessä Tapahtuu, 23(8), 2005. https://journal.fi/tt/article/view/57124.

[59] Bo-Christer Björk: Open Access -keskustelu kiihtyy myös Suomessa. Tieteessä Tapahtuu, 24(1), 2006. https://journal.fi/tt/article/view/56119. Kalle Korhonen & Annikki Roos: Tieteelliset julkaisut, kirjastot ja raha. Tieteessä Tapahtuu, 24(1), 2006. https://journal.fi/tt/article/view/56120.

[60] BioMed Central announce national Open Access agreement for Finland. Liblicence-L-sähköpostilista, 11.5.2004.  http://liblicense.crl.edu/ListArchives/0405/msg00056.html.

[61] Mm. Kimmo Kuusela: Open access -aineistojen tarjonta kasvaa. Tietolinja 1/2004. https://www.kansalliskirjasto.fi/extra/tietolinja/0104/openaccess.html.

[62] Avoimen tieteellisen julkaisutoiminnan työryhmän muistio. Opetusministeriön työryhmämuistioita ja selvityksiä 2005:8. http://urn.fi/URN:ISBN:952-442-883-0.

[63] Jyrki Ilva: Elektronisten julkaisujen haasteita kustantajien silmin. Digitaalinen kirjasto -blogi, 11.9.2007. https://blogs.helsinki.fi/digikirjasto/2007/09/11/post-47/ ja Veera Ristikartano: Elektronisen julkaisemisen uudet tuulet – FinELib-seminaari Kansallismuseossa. Verkkari 6/2007. http://www.helsinki.fi/kirjastot/verkkari/2007/06/finelibseminaari.html.

[64] Tieteelliset lehdet verkkoon – millä ehdoilla? Helsingissä 5.5.2006 järjestetyn seminaarin ohjelma: http://www.openaccess.fi/info/lehtiseminaari.html.

[65] Jörgen Eriksson: Final report: Aiding Scientific Journals Towards Open Access Publishing. 2010-03-16. http://www.kb.se/dokument/Om/projekt/open_access/2010/NOAP_final%20report.pdf.

[66] Tieteelliset verkkolehdet Suomessa. http://pro.tsv.fi/tisci/index.php.

[67] FinnOA-työryhmän kokousmuistio 2.12.2005. http://www.openaccess.fi/info/kokoukset/finnoa_muistio_2005-12-02.pdf.

[68] Tuen jakoperusteista ks. Juhani Keinonen & Aura Korppi-Tommola: Julkaisu- ja konferenssiavustusten linjauksista. Tieteessä Tapahtuu, 27(4-5), 2009. https://journal.fi/tt/article/view/2388.

[69] Irene Ylönen, Johanna Lilja & Mika Holopainen: Kotimaiset tieteelliset lehdet, rinnakkaistallennus sekä huomioita SHERPA/RoMEOsta. Informaatiotutkimus, 36(2), 2017. https://doi.org/10.23978/inf.65191.

[70] Jyrki Ilva: Infrastruktuuria ja rahoitusmalleja avoimille tiedelehdille. Tietolinja 1/2015. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe201506029970. Riitta Koikkalainen: Kotilava – Finnish academic journals towards immediate Open Access. The 11th Munin Conference on Scholarly Publishing, No 1 (2016). https://doi.org/10.7557/5.3974.

[71] Anna-Sofia Ruth, Antti-Jussi Nygård, Johanna Lilja & Lena Lönngren: Kotimaiset tiedejulkaisut avoimiksi. Signum, 49(3), 2017, 8–12. https://doi.org/10.25033/sig.68829.

[72] Jyrki Ilva: Looking for Commitment: Finnish Open Access Journals, Infrastructure and Funding. Insights 31: 25, 2018. http://doi.org/10.1629/uksg.414.

[73] Martin Enserink: In dramatic statement, European leaders call for ‘immediate’ open access to all scientific papers by 2020. Science, 27.5.2016. https://www.sciencemag.org/news/2016/05/dramatic-statement-european-leaders-call-immediate-open-access-all-scientific-papers.

[74] Ralf Schimmer, Kai Karin Geschuhn & Andreas Vogler. Disrupting the subscription journals’ business model for the necessary large-scale transformation to open access. Max Planck Institute white paper, 2015. https://doi.org/doi:10.17617/1.3.

[75] OA2020:n verkkosivut: https://oa2020.org/. Suomessa FinELib on ollut mukana yhteenliittymän toiminnassa.

[76] FinELibin neuvottelutavoitteet: http://finelib.fi/neuvottelut/tavoitteet/. Arja Tuuliniemi & Anu Alaterä: Matkalla välittömään avoimeen julkaisemiseen: siirtymäkauden tavoitteet ja haasteet. Think Open -blogi, 20.5.2019. https://blogs.helsinki.fi/thinkopen/finelib-neuvotteluiden-strategia/.

[77] Tiedon hinta -vetoomus: https://web.archive.org/web/20190424080025/https://tiedonhinta.fi/en/english/.

[78] Irene Ylönen: Maksettua avoimuutta – hybridit tulevat. Jyväskylän yliopisto, Avoimen tiedon keskuksen blogi, 6.3.2018. https://osc.jyu.fi/fi/blogi/maksettua-avoimuutta-hybridit-tulevat.

[79] The Plan S Principles. https://www.coalition-s.org/plan_s_principles/.

[80] Guidance on the Implementation of Plan S: https://www.coalition-s.org/guidance-on-the-implementation-of-plan-s/.

[81] Leena Kaakinen & Pauliina Raento:. Avoimen julkaisemisen kotimainen rahoitusmalli tarvitsee kestävän ratkaisun. Tieteessä Tapahtuu, 37(1), 2019. https://journal.fi/tt/article/view/79379.

[82] Viimeinen FinnOA:n kokous pidettiin ilmeisesti 14.9.2015, mutta sen nimi oli esillä vielä tämän jälkeen tilaisuuksien järjestelyissä. Ks. FinnOA:n sivuilla vuosina 2009-2015 julkaistut kokousmuistiot: https://web.archive.org/web/20160403184728/http://www.finnoa.fi/?cat=3.

[83] Tiedon saatavuus -työryhmän raportti. Open access -periaatteet. 11.11.2013. https://www.tdata.fi/documents/10180/43697/Tiedon+saatavuus+-ty%C3%B6ryhm%C3%A4n+raportti/.

[84] Jyrki Ilva & Johanna Lilja: Kotimaiset tieteelliset lehdet ja avoin julkaiseminen: selvitys mahdollisista rahoitusmalleista. Tieteellisten seurain valtuuskunnan verkkojulkaisuja, 2, 2014. http://urn.fi/URN:ISBN:978-952-5995-09-1.

[85] Ks. ATT-hankkeen keskeiset linjaukset ja julkaisut. Avointiede.fi-verkkosivusto. https://avointiede.fi/fi/linjaukset-ja-aineistot/kotimaiset-linjaukset/att-hankkeen-keskeiset-linjaukset-ja-julkaisut.

[86] Juuso Ala-Kyyny: Yliopistokirjastojen rooli avoimessa julkaisemisessa. Informaatiotutkimus 37(4), 2018. https://doi.org/10.23978/inf.77343. Tomi Rosti, Jarmo Saarti & Helena Silvennoinen-Kuikka: Tieteen avaaminen muuttaa tieteellisten kirjastojen osaamista ja palveluita. Acatiimi 2/2019. https://www.acatiimi.fi/2_2019/7.php.

[87] Suomen yliopistojen rehtorineuvosto UNIFI ry: Avoin tiede ja data. Toimenpideohjelma suomalaiselle tiedeyhteisölle. 28.5.2018. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2018052424593.

[88] Tiedot avoimen tieteen koordinaation toiminnasta ja tuotoksista on koottu Avoin tiede -sivustolle: https://avointiede.fi/.

[89] Tutkimusjulkaisujen avoin saatavuus – Tutkimusyhteisön kansallinen linjaus ja toimenpideohjelma 2020–2025 (1). Lehti- ja konferenssiartikkeleiden avoimen saatavuuden osalinjaus. 2019. Vastuullisen tieteen julkaisusarja 1:2019.  https://avointiede.fi/fi/linjaukset-ja-aineistot/kotimaiset-linjaukset/tutkimusjulkaisujen-avoimen-saatavuuden-linjaus.

[90] Jukka Rantasaari, Marjo Kuusela & Kalle Tiitinen: Avoimen julkaisemisen kirjoittajamaksukäytännöt Suomen yliopistoissa. Suomen yliopistokirjastojen verkoston (FUN) blogi, 5.4.2018. https://yliopistokirjastot.fi/avoimen-julkaisemisen-kirjoittajamaksukaytannot-suomen-yliopistoissa/. Timo Vilén: APC-maksut tulivat, nyt etsitään avoimen julkaisemisen hintalappua. Tietolinja, 2019(1). http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2019041912951.

[91] Jyrki Hakapää: Uusia toimia tieteellisten julkaisujen avoimen saatavuuden edistämiseksi. Suomen akatemian blogi, 15.10.2020. https://www.aka.fi/suomen-akatemian-toiminta/ajankohtaista/blogi/20202/uusia-toimia-tieteellisten-julkaisujen-avoimen-saatavuuden-edistamiseksi/.

[92] Anna-Sofia Ruth: Julkaisufoorumin tietokantasisällöt laajempaan käyttöön. Tietolinja 2/2015. http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe2015092113660.

[93] Julkaisutiedonkeruusta ks. Anna-Kaarina Linna: Julkaisutiedonkeruu – lyhyt oppimäärä. Tietolinja 2/2020. https://urn.fi/URN:NBN:fi-fe20201217101281.

[94] Julkaisutiedonkeruun yhteistyöryhmä. https://wiki.eduuni.fi/pages/viewpage.action?pageId=49847415.

Kirjoittajan yhteystiedot

Jyrki Ilva, tietojärjestelmäpäällikkö
Kansalliskirjasto, kirjastoverkkopalvelut
PL 15 (Yliopistonkatu 1), 00014 Helsingin yliopisto
jyrki.ilva [at] helsinki.fi

Leave a Reply

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.