Pitkää tietä huipulle? Julkaisut ja avoimuus Suomessa

Ilva J (2017). Pitkää tietä huipulle? Julkaisut ja avoimuus Suomessa. Tietolinja, 2017(1). Pysyvä osoite: http://urn.fi/URN:NBN:fi-fe201702161692

Tieteellisten julkaisujen avoin saatavuus on ollut Suomessa agendalla jo toistakymmentä vuotta. Viime aikoina julkaisujen avoimuus on kytketty osaksi laajempaa keskustelua avoimesta tieteestä. Avointa julkaisemista on maassamme edistetty monin eri tavoin, vaihtelevalla menestyksellä.

Tämä artikkeli pyrkii arvioimaan avoimen julkaisemisen tämänhetkistä tilannetta maassamme ja siihen liittyviä lähitulevaisuuden kehityssuuntia. Vastaavia kartoituksia on tehty viime aikoina muitakin, ks. Holopainen & Koskinen 2017 ja Räisänen, Alaterä & Vienonen 2017.

Avointa tiedettä – ja julkaisemista

Opetus- ja kulttuuriministeriön rahoittama Avoin tiede ja tutkimus -hanke (ATT) on ollut muutaman viime vuoden ajan keskeinen suomalaista avointa julkaisemista koskevaa keskustelua ohjannut toimija. Vuonna 2014 toimintansa aloittaneen hankkeen kunnianhimoisena tavoitteena on ollut nostaa Suomi maailman johtavien maiden joukkoon avoimen tieteen alalla. Sen omaksuman laajan avoin tiede -käsitteen piiriin ovat kuuluneet sekä tutkimusaineistot, julkaisut että menetelmät. Tutkijoiden tekemän työn lisäksi hanke on nostanut esiin myös kansalaistieteeseen liittyviä teemoja.

ATT on ollut jatkoa aiemmalle Tutkimuksen tietoaineistot -hankkeelle (TTA), jonka yhteydessä toiminut Tiedon saatavuus -työryhmän alatyöryhmä laati jo vuonna 2013 ehdotuksen kansallisiksi open access -periaatteiksi. Edeltäjänsä tavoin ATT-hankkeen pääfokus on ollut tutkimusaineistoissa ja niihin liittyvien palveluiden rakentamisessa, mutta sen puitteissa on kuitenkin nostettu entistä enemmän esiin myös avoimiin julkaisuihin ja menetelmiin liittyviä kysymyksiä. Näiden teemojen välillä on ollut ajoittain jonkin verran jännitteitä – pidempään esillä olleita avoimen julkaisemisen kysymyksiä on saatettu pitää helpompina kuin tutkimusaineistoon liittyviä ja siten ”melkein jo ratkaistuina” – mutta pääsääntöisesti ne ovat kuitenkin tukeneet luontevasti toisiaan.

Kuva: Syksy Räsänen ja Mikael Laakso syksyllä 2015 Tampereella järjestetyssä ATT-foorumissa

ATT on järjestänyt runsaasti avointa tiedettä julkaisemista käsitteleviä koulutustilaisuuksia ja seminaareja, sen puitteissa on toiminut avoimen julkaisemisen kysymyksiä selvittäneitä työryhmiä ja se on myös rahoittanut useita avoimeen julkaisemiseen liittyviä projekteja (mm. Kotilava, Nopsa, Surima ja Tajua). Vaikka projekteista ei ole välttämättä muodostunut yhtenäistä kokonaisuutta, ne ovat kuitenkin kukin osaltaan edistäneet avoimen julkaisemisen asiaa.

ATT-hankkeen suurin merkitys lienee kuitenkin ollut yhteisen tahtotilan ja politiikkalinjausten luomisessa sekä avoimen tieteen näkökulmien tuomisessa entistä näkyvämmin osaksi tutkimusorganisaatioiden toimintakulttuuria ja tutkijoiden arkista elämää. Vaikka kyseessä on ollut pohjimmiltaan ministeriöstä ohjattu ylhäältä alaspäin -tyyppinen hanke, se ei ole kuitenkaan joutunut aloittamaan työtään nollapisteestä. Se on voinut rakentaa toimintaansa sekä aihepiirin yleisen ajankohtaisuuden että aiemman, osin ruohonjuuritasolta lähteneen aktiivisuuden pohjalle.

Suomen Open Access -työryhmä FinnOA oli tärkeä kansallisen tason toimija etenkin alkuvaiheessa toistakymmentä vuotta sitten.  FinnOA:n aktiivisen toiminnan seurauksena opetusministeriö asetti avointa julkaisemista selvittäneen työryhmän, jonka muistio julkaistiin vuonna 2005. Osin muistion seurauksena, osin siitä riippumatta kirjastot ryhtyivät perustamaan avoimia julkaisuarkistoja ja myös suomalaisten open access -lehtien määrä alkoi kasvaa. Avoin julkaiseminen sinänsä jäi tosin välillä kansallisen tason keskustelussa sivurooliin esim. uuden yliopistolain aiheuttamiin mullistuksiin ja tutkimuksen arvioinnin uusiin käytäntöihin verrattuna. Monet eri toimijat – mm. tieteelliset kirjastot ja Tieteellisten seurain valtuuskunta – jatkoivat tästä huolimatta pitkäjänteistä avointa julkaisemista tukevaa työtä ajoittain hyvinkin puutteellisista resursseista ja koordinoinnin vähäisyydestä huolimatta.

Organisaatiotason toimijoiden rinnalla Suomessa on ollut muutakin open access -aktiivisuutta, joka on joiltakin osin ollut laadultaan huipputasoa jopa koko maailman mittakaavassa. Professori Bo-Christer Björkin tutkimusryhmä Hankenilla on tuottanut suuren osan maailman siteeratuimmasta open access -julkaisemisen tutkimuksesta. Jyväskylän yliopiston tutkijoiden perustama, vertaisarvioinnin käytäntöjä uudistava Peerage of Science -palvelu on saanut maailmalla paljon huomiota. Viime aikoina taas Open Knowledge Finlandin avoimeen tieteeseen keskittyvä alatyöryhmä on ottanut ison roolin mm. lisensioitujen aineistojen hintatietojen avaamisessa ja auttanut nostamaan Suomea tällä saralla edelläkävijäksi.

Julkaisutoiminnan avoimuuden seuraamista on haitannut sekä Suomessa että maailmalla avoimuuden määritelmien sekavuus ja käytettävissä olevien tilastotietojen puutteellisuus. Suomessa avoimen julkaisemisen seuranta on kytketty kansallisella tasolla OKM:n julkaisutiedonkeruuseen. Tiedonkeruussa raportoitujen tietojen luotettavuudessa on toistaiseksi paljon toivomisen varaa, mutta korkeakouluilta kerättyjen tietojen perusteella näyttää kuitenkin siltä, että avointen julkaisujen osuus olisi viime vuosina ollut Suomessa noin 20 %:n luokkaa. Vaikka osuus on ilmeisesti ollut kasvussa, on jo selvää, että ATT-hankkeen tavoitteeksi asettamat avointen julkaisujen prosenttiosuudet jäävät tässä vaiheessa saavuttamatta.

Kansainvälisessä vertailussa tämä ei ole mitenkään epätavallista, sillä samoin on käynyt useimmissa muissakin vastaavia tavoitteita asettaneissa maissa. Prosenttiluvut ovat jääneet monessa maassa ja myös kansainvälisellä tasolla irrallisiksi heitoiksi siksi, ettei päämäärien saavuttamiseksi ole laadittu konkreettista, realismiin pohjautuvaa suunnitelmaa, vaan tavoitteiden on oletettu toteutuvan enemmän tai vähemmän itsestään. Ei ole sattumaa, että Iso-Britannia on viime vuosina kasvattanut etumatkaansa avoimen julkaisemisen johtavana maana. Poliittisten linjausten lisäksi siellä on näet käytetty paljon resursseja sekä tehokkaiden rahoitusmekanismien, tukipalveluiden että avointa julkaisemista ja sen seurantaa tukevien tietojärjestelmien rakentamiseen (ks. esim. Dominic Taten esitys 24.2.2017: esityskalvot ja video). Työtä on tehty sekä paikallistasolla että kansallisena yhteistyönä (ks. JISC:in kansallisella tasolla tarjoamat palvelut).

Iso-Britannian tilanteeseen verrattuna Suomessa onkin vielä paljon tekemistä sekä avoimuutta koskevien poliittisten linjausten viemisessä käytäntöön että ylipäänsä toimivien ja riittävän hyvin mietittyjen avointa julkaisemista tukevien käytäntöjen luomisessa. Monilla tutkimusorganisaatioilla ja rahoittajista Suomen akatemialla on jo tutkijoille osoitettuja avointa julkaisemista koskevia velvoitteita, mutta niihin liittyvät sanktiot ja kannusteet ovat monilta osin vielä epäselviä, eikä niiden toteutumista yleensä käytännössä valvota. Tutkijoiden näkökulmasta ylhäältä päin tulevat viestit ovat edelleen olleet ristiriitaisia: toisaalta pitäisi olla mahdollisimman avoin, toisaalta pitäisi samaan aikaan julkaista parhaissa julkaisukanavissa – jotka eivät monessa tapauksessa ole avoimia ollenkaan tai perivät avoimuudesta kalliita artikkelimaksuja.

Rinnakkaistallentaminen, oikotie onneen?

Tieteellisten artikkelien rinnakkaistallentaminen on perinteisesti ollut tärkeässä roolissa suomalaisissa avointa julkaisemista koskevissa linjauksissa. Esim. OKM:n avoimen tieteellisen julkaisemisen työryhmän muistio totesi vuonna 2005, että tieteellinen julkaisutoiminta tapahtuu ”lähivuosina” pääosin perinteisissä tilausmaksullisissa julkaisukanavissa. Niinpä työryhmä esitti suosituksen, että korkeakoulujen ja tutkimuslaitosten pitäisi perustaa avoimia julkaisuarkistoja, ja tutkijoita pitäisi kannustaa tallentamaan artikkeliensa avoimia rinnakkaiskopioita niihin.

Suosituksista huolimatta rinnakkaistallentaminen lähti Suomessa monien muiden maiden tapaan liikkeelle varsin hitaasti. Vuosikymmenen loppuun menneessä lähes kaikki korkeakoulut ja monet muutkin organisaatiot olivat ottaneet käyttöön julkaisuarkiston, mutta rinnakkaistallenteiden osuus niihin tallennetuista aineistoista oli vähäinen. Aikoinaan julkaisuarkistoja perustettaessa yltiöoptimisena oletuksena saattoi olla, että ne alkaisivat täyttyä tutkijoiden vapaaehtoisesti rinnakkaistallentamilla artikkeleilla lähes automaattisesti sitä mukaa kun niitä saataisiin perustettua. Näin ei siis kuitenkaan käynyt.

Kun vapaaehtoisuus ei toiminut, monissa korkeakouluissa turvauduttiin ylhäältä päin säädettyihin tallennusvelvoitteisiin tai -suosituksiin. Edelläkävijänä toimi Helsingin yliopisto, jossa rehtorin säätämä tallennusvelvoite astui voimaan vuoden 2010 alusta lähtien. Ylhäältä päin säädetyt velvoitteet jäivät kuitenkin alkuvaiheessa suurelta osin kuolleeksi kirjaimeksi. Niiden noudattamista ei seurattu, eikä tutkijoita saatu ohjeista ja tukipalveluista huolimatta muillakaan keinoilla motivoitua artikkeliensa tallentamiseen.

Merkittävää määrällistä edistystä onkin alkanut tapahtua vasta parin viime vuoden aikana. Suomen akatemian toissa vuonna käyttöön ottaman open access -mandaatin vaikutusta on vielä vaikea todentaa tai arvioida, mutta etenkin Jyväskylän yliopisto on toiminut edelläkävijänä toimivien rinnakkaistallennuksen prosessien ja tukipalveluiden luomisessa. Yliopiston kirjasto (vuoden 2017 alusta Avoimen tiedon keskus) on kehittänyt järjestelmällisesti rinnakkaistallennuksen prosesseja ja tukipalveluita. Viime vuonna jo puolet Jyväskylän yliopiston tuottamista julkaisuista rinnakkaistallennettiin yliopiston omaan JyX-julkaisuarkistoon, kun useimmissa muissa korkeakouluissa kymmenenkin prosentin osuuden saavuttaminen jäi vielä haaveeksi (ks. Pekka Olsbon esitys 24.2.2017: esityskalvot ja video).

Jyväskylän yliopiston kehittämä malli perustuu siihen, että julkaisutietojen raportointi ja rinnakkaistallentaminen on kytketty osaksi samaa prosessia (ks. Irene Ylösen esitys 25.1.2017). Tutkijan velvollisuudeksi jää ainoastaan tallentaa verkkolomakkeella julkaisun perustiedot ja artikkelin rinnakkaistallennettava versio. Metatietojen tarkistus ja täydentäminen sekä rinnakkaistallentamiseen tarvittavien oikeuksien selvittäminen tehdään keskitetysti Avoimen tiedon keskuksessa.

Kuva: Pekka Olsbo Suomi rinnakkaistallennuksen mallimaaksi -hankkeen päätösseminaarissa Jyväskylässä 24.2.2017.

Jyväskylän mallia on esitelty mm. Jyväskylän ja Itä-Suomen yliopistojen yhteisen Surima-hankkeen puitteissa muillekin korkeakouluille. Nähtäväksi jää miten hyvin tämä yhden yliopiston lähtökohdista kehitetty malli on sovitettavissa muihin organisaatioihin. Esim. Jyväskylän yliopistoa isommissa Helsingin yliopistossa ja Aalto-yliopistossa samanlaisen keskitetyn koko yliopiston yhteisen tukipalvelun luominen on astetta haastavampaa tai ainakin vaatii enemmän resursseja. Samoin yliopistojen käyttämien tietojärjestelmien erot saattavat vaikuttaa siihen, millaiset prosessit ovat mielekkäitä.

Rinnakkaistallentamisen ilmeinen etu on, että se tuo julkaisut vapaasti ja myös pysyvästi saataville. Yksittäisen julkaisuarkistoa ylläpitävän organisaation kannalta se tarjoaa mahdollisuuden oman julkaisutoiminnan seurantaan ja hallinnointiin, miltä osin se tukee myös tutkimuksen arvioinnin ja tutkimustietojärjestelmien missiota. Toisaalta rinnakkaistallenteisiin liittyy tyypillisesti erilaisia kustantajien asettamia rajoituksia: saako ylipäätään tallentaa, minkä version julkaisusta saa tallentaa, milloin tallennetun version saa julkaista ja millä ehdoilla julkaisun jatkokäyttö on mahdollista?

Rinnakkaistallentamista ideoineet open access -aktivistit olettivat aikanaan yleisesti, että tutkijat sopisivat rinnakkaistallennukseen tarvittavista oikeuksista kustantajien kanssa aina erikseen julkaisusopimusta solmittaessa. Käytännössä tämä osoittautui kuitenkin epärealistiseksi: tutkijoita oli vaikeaa motivoida käymään vaivalloisia sopimusneuvotteluita, ja yksittäisten artikkelikohtaisten sopimusten/sopimusliitteiden hallinnointi olisi myös ollut painajaismainen logistinen haaste. Niinpä rinnakkaistallenteita koskevien oikeuksien selvittämisessä on päädytty hyödyntämään brittiläistä Sherpa/Romeo-tietokantaa, johon on jo kymmenkunta vuotta koottu tietoja kustantajien tallennuspolitiikoista.

Käytännössä tämä tarkoittaa sitä, että rinnakkaistallentaminen toimii hyvin pitkälle kustantajien hyväntahtoisuuden varassa. Muutamat riittävän korkealla tasolla tehdyt poliittiset päätökset tallennusvelvoitteista ja niiden ehdoista rajaavat toki jossain määrin kustantajien liikkumavaraa, mutta pääsääntöisesti ne saavat kuitenkin päättää itsenäisesti tallennuksen ehdoista, ml. julkaisuviiveet ja tallennettavat versiot. Käytännössä tämä on johtanut tilanteeseen, jossa eri kustantajilla ja julkaisukanavilla on paljon erilaisia linjauksia, mikä tekee kokonaistilanteesta sekavan ja vaikeasti hahmotettavan.

Lisäksi haasteeksi jää se, että ilman erillisiä lainsäädännöllisiä järjestelyitä tai organisaatiotason linjauksia tutkijat edelleen luovuttavat kustantajalle julkaisunsa kaikki oikeudet, eli sen rinnakkaistallennetun version avaaminen vapaaseen jatkokäyttöön esim. CC-BY-lisenssillä ei ole mahdollista (ks. Richard Poynderin laaja artikkeli aiheesta). Suomalaisissa julkaisuarkistoissa CC-lisenssien käyttö onkin toistaiseksi ollut harvinaista, mikä tarkoittaa sitä että esim. tiedon louhiminen julkaisuarkistoihin tallennetuista aineistoista on toistaiseksi sopimusteknisesti ongelmallista.

Suomessa on keskusteltu yllättävän vähän rinnakkaistallentamisen perimmäisistä tavoitteista. Onko se vain keino tuoda julkaisuja avoimesti saataville, vai oletetaanko sen johtavan ennen pitkää myös nykyisten lehtitilausten perumiseen ja sitä kautta laajempaan tieteellisen julkaisemisen rakenteiden mullistukseen? Rinnakkaistallentaminen ei ole ainakaan toistaiseksi johtanut siihen, että kirjastot olisivat lopettaneet suurten aineistopakettien tilauksia tai saaneet merkittäviä alennuksia niiden hinnoista. On epäselvää missä vaiheessa näin voisi tapahtua tai mitä seurauksia siitä olisi. Rick Anderson onkin äskettäin todennut, että rinnakkaistallennuksen suhde julkaisukanavien avoimuuteen on huomattavasti ambivalentimpi kuin miltä äkkiä katsoen saattaa näyttää.

Tavallaan voi jopa hieman kärjistäen väittää, että rinnakkaistallentamisella on jonkinasteinen symbioottinen suhde nykymuotoisten tilausmaksullisten julkaisukanavien kanssa. Rinnakkaistallennukseen sisältyy näet oletus siitä, että julkaisuarkistoon tallennetut artikkelit on alun perin julkaistu ja vertaisarvioitu jossain muualla. Niinpä on epäselvää, mikä rinnakkaistallentamisen rooli ja missio olisi tilanteessa jossa kaikki julkaisukanavat olisivat avoimia.

Toisaalta, jos nykymuotoiset julkaisukanavat kuihtuisivat jossain vaiheessa rahoituksen loppuessa kokonaan pois, voisivatko julkaisuarkistot muuttua primääreiksi tieteellisen julkaisemisen kanaviksi? Tämä edellyttäisi mm. vertaisarvioinnin kytkemistä tavalla tai toisella niiden yhteyteen. Tieteenalakohtaisten arkistojen osalta fyysikkojen ArXiV-julkaisuarkiston yhteyteen perustettu Discrete Analysis -lehti tarjoaa esimerkin siitä miten tämä olisi mahdollista toteuttaa. Lehdessä julkaistaan ArXiV:iin pre print -versioina tallennettuja artikkeleita, jotka vertaisarvioidaan ja jotka tätä kautta saavat tarvittavan laatuleiman.

Paikallisten julkaisuarkistojen kohdalla haasteet ovat isompia, sillä yksittäisillä arkistoilla ei ole tukenaan samanlaista globaalia tutkijayhteisöä. Jos niitä halutaan kehittää tieteellisten julkaisujen ensisijaisiksi julkaisukanaviksi, vertaisarviointia tukevien palveluiden rakentamiseen tarvittaisiin laajaa kansainvälistä yhteistyötä.

Isoilla sopimuksilla välittömään avoimuuteen?

Rinnakkaistallentamisen ohella toinen keskeinen reitti julkaisujen avoimuuteen ovat olleet open access -lehdet. Monet näistä lehdistä rahoittavat toimintaansa artikkelimaksuilla, joiden suuruus vaihtelee muutamasta sadasta eurosta useisiin tuhansiin euroihin.

Vaikka enemmistö esim. Directory of Open Access Journalsin listaamista noin kymmenestä tuhannesta avoimesta lehdestä ei peri artikkelimaksuja, valtaosa avoimissa lehdissä ilmestyvistä julkaisuista päätyy kuitenkin artikkelimaksullisiin lehtiin. Erityisen suosittuja ovat olleet niin sanotut megalehdet, joista esim. PLoS One julkaisee kymmeniä tuhansia artikkeleita vuodessa. Yksistään PLoS Onessa on viime vuosina ilmestynyt vuosittain kolmisen sataa artikkelia, joita tekijöiden joukossa on ollut mukana suomalaisia tutkijoita.

Vaikka open access -lehtien määrä on kasvanut ja monet niistä ovat menestyneet hyvin, tilausmaksulliset lehdet edustavat edelleen valtavirtaa. Kansainvälisellä tasolla lehdet myydään tyypillisesti osana kirjastoille lisensioituja suuria aineistopaketteja. Aineistopakettien hinnat ovat jatkaneet tasaista kasvuaan avoimen julkaisemisen yleistymisestä huolimatta. Niiden lisäksi open access -julkaisuista maksetut artikkelimaksut ovat kasvattaneet tutkimusorganisaatioilta kustantajille suuntautuvia rahavirtoja entisestään.

Monet kansainväliset kustantajat ovat ryhtyneet muuttamaan perinteisiä julkaisukanaviaan ns. hybridilehdiksi, jolloin niissä julkaistut yksittäisiä artikkeleita on mahdollista saada avoimeen käyttöön erillisellä artikkelimaksulla. Käytännössä hybridimalliin on liittynyt vakavia ongelmia, minkä takia siihen suhtaudutaan monilla tahoilla varauksellisesti: hybridilehtien artikkelimaksut ovat varsinaisia open access -lehtiä kalliimpia, kustantajat ovat rahastaneet samoista aineistoista sekä lisenssi- että artikkelimaksuina, artikkelien avoimuus on ollut häilyvää ja niihin liittyvien maksujen hallinnointi keskimääräistä hankalampaa.

Jotta tilanne saataisiin hallintaan, kirjastot ovat viime aikoina pyrkineet saamaan kustantajien kanssa solmimiinsa lisenssisopimuksiin mukaan myös open access -elementtejä. Näiden ns. offsetting-sopimusten tavoitteena on päästä eroon päällekkäistä lisenssi- ja artikkelimaksuista ja tukea samalla avoimen julkaisemisen yleistymistä siirtämällä kirjastojen maksamiin lisenssimaksuihin käyttämää rahaa vähitellen artikkelimaksuiksi.

Suomessa FinELib pyrki viime syksynä kansainvälisten esikuvien mukaisesti neuvottelemaan uudistettaviin aineistosopimuksiin mukaan open access -elementtejä. FinELibin neuvottelutavoitteille saatiin syksyn aikana näyttävää tukea myös suomalaisilta tutkijoilta, sillä yli 2700 tutkijaa allekirjoitti marraskuun lopussa julkaistun Tiedonhinta.fi-kannanoton.

Käytännössä tavoitteita vastaavaan sopimukseen päästiin kahden kustantajan (Taylor & Francis ja Sage) kanssa, mutta muuten kustantajien asenne oli odotettua nihkeämpi. Niinpä Elsevierin, American Chemical Societyn ja Wileyn kohdalla päätettiin lopulta ottaa aikalisä – aiempia sopimuksia jatkettiin vuodella ja neuvotteluja uudistetuista sopimuksista jatketaan vuonna 2017 (sopimuksista tarkemmin ks. Sari Räisäsen, Anu Alaterän ja Tanja Vienosen artikkeli Portti-lehdessä).

Jos tyydyttävää sopimusta ei saada vuoden aikana aikaiseksi, aineistoista luovutaan, mikä etenkin Elsevierin kohdalla merkitsisi suurta muutosta kirjastojen aineistotarjontaan. Toisaalta Saksassa toimittiin nimenomaan näin kansallisen konsortion Elsevierin kanssa käymien sopimusneuvotteluiden ajauduttua viime vuoden lopulla umpikujaan. Ainakaan alkuvuoden kokemusten perusteella tästä ei seurannut mitään maailmanloppua, mistä kenties pelästyneenä Elsevier riensi jo helmikuussa palauttamaan konsortion jäsenille aineistojensa käyttöoikeuden jatkoneuvotteluiden ajaksi.

Yksi keskeisistä haasteista sekä kustantajien kanssa käytävien neuvotteluiden kannalta että muistakin syistä on se, ettei artikkelimaksuista aiheutuvaa rahaliikennettä seurata tällä hetkellä keskitetysti. Niinpä meillä ei ole tarkkaa tietoa sen paremmin suomalaisten tutkijoiden artikkelimaksujen määrästä kuin niistä aiheutuvista transaktiokuluista. Vaikka Suomi on ollut edelläkävijöiden joukossa kustantajille maksettuja lisenssimaksuja koskevien tietojen avaamisessa (ks. ”Avattuja kustannuksia”, Tietolinja 3/2016), ajatus vastaavien OA-lehtien artikkelimaksuja koskevien tietojen keruusta tai niiden julkaisemista verkossa ei ole toistaiseksi saanut täällä osakseen suurempaa vastakaikua. Muutamissa muissa Euroopan maissa tietoja kuitenkin kerätään jo aktiivisesti.

Kuva: OpenAPC-hankkeen keräämiin tietoihin pohjautuva visualisointi kustantajista, joille saksalaiset organisaatiot maksoivat artikkelimaksuja vuonna 2015. Lähde: intact-project.org

Piia Naukkarisen vuosi sitten ilmestynyt selvitys osoitti, ettei suomalaisilla tutkimusorganisaatioilla vielä ollut vakiintuneita käytäntöjä artikkelimaksujen hallinnointiin, eikä niillä ollut luotettavaa tietoa siitä paljonko maksuihin käytettiin rahaa. Valistunut arvaus kuitenkin on, että summa oli vuonna 2015 koko Suomen tasolla vuosittain vähintään miljoonan euron luokkaa. Maksujen seuranta oli vaikeaa, sillä ne maksettiin yleensä tutkimushankkeiden budjeteista, eikä niitä tiliöity yhdenmukaisesti. Selvityksen jälkeen monet organisaatiot ovatkin pyrkineet selkiyttämään käytäntöjään, jotta maksuliikenteen seuranta olisi helpompaa.

Aalto-yliopisto päätti loppuvuodesta 2016 ensimmäisenä suomalaisena yliopistona pilotoimaan yliopistotason artikkelimaksurahaston toimintaa. Aalto-yliopisto on varannut tälle vuodelle tätä tarkoitusta varten 120.000 euroa. Oletuksena on, että artikkelimaksut maksetaan ensisijaisesti tutkimushankkeiden budjeteista, eli rahaston varoja käytetään pääsääntöisesti silloin kun hankerahaa ei ole käytettävissä. Tuki on sidottu julkaisukanavien julkaisufoorumiluokitukseen siten, että tukeen oikeutettujen open access -julkaisukanavien täytyy olla vähintään Jufo-tasolla yksi, kun taas hybridikanavien osalta vaaditaan vähintään tasoa kaksi (ks. Ella Binghamin esitys 23.11.2016).

Open access -lehtien artikkelimaksuihin ja kustantajien kanssa solmittaviin offsetting-sopimuksiin liittyy monenlaisia haasteita. Open access -lehtien artikkelimaksut ovat tällä hetkellä kalliita, hybridilehtien artikkelimaksut vielä kalliimpia ja offsetting-sopimukset puolestaan vakiinnuttaisivat kustantajille maksettavien lisenssimaksujen kustannustason (ja samalla suurten kansallisten kustantajien aseman) myös hamaan tulevaisuuteen. Siitä ei kuitenkaan pääse yli eikä ympäri, että artikkelimaksut ja offsetting-sopimukset ovat aiheuttamistaan kustannuksista huolimatta varteenotettava väylä kohti julkaisemisen avoimuutta, ainakin jos siirtyminen tehdään hallitusti ja julkaisemisen kokonaiskustannukset huomioiden. Artikkelimaksuissa liikkuu jo nyt huomattavia rahasummia, jatkossa todennäköisesti enemmän, eikä silmien sulkeminen tältä kehitykseltä saa niitä katoamaan.

Avoinkaan julkaiseminen ei ole ilmaista, eli se tarvitsee tuekseen jonkinlaisen bisnesmallin. Oleellinen kysymys kuitenkin on, onko esim. kustantajien perimien artikkelimaksujen hintataso tällä hetkellä oikea, ja tarvitaanko avoimen julkaisemisen pyörittämiseen todella nykyisenkaltaisia rahamääriä. Tällä hetkellä artikkelimaksut maksetaan suurimmaksi osaksi hankerahoista, eli niin kauan kuin kirjastojen maksamat lisenssimaksut säilyvät ennallaan eikä niitä siirretä OA-julkaisemisen tukemiseen, isoille kansainvälisille kustantajille virtaa artikkelimaksujen mukana uutta rahaa joka vain kasvattaa niiden voittomarginaaleja.

Tästä näkökulmasta Ralf Schimmerin, Kai Karin Geschuhnin ja Andreas Voglerin parin vuoden takainen artikkeli ”Disrupting the subscription journals’ business model for the necessary large-scale transformation to open access” oli tervetullut keskustelunavaus. Artikkeli todistaa, että siirtyminen avoimeen julkaisemiseen olisi mahdollista jo tämänhetkisten lisenssimaksujen avulla, jos ne vain olisi mahdollista muuttaa globaalilla tasolla OA-maksuiksi. Viime aikojen tapahtumat ovat osoittaneet, että suuret kansainväliset kustantajat eivät ole ainakaan suin päin hyväksymässä tätä mallia, eli jos tätä tietä halutaan edetä, tarvitaan laajaa kansainvälistä yhteistyötä ja todennäköisesti myös kustantajiin kohdistuvia boikotteja. Pelkästään suomalaisin voimin kun voimme vaikuttaa vain oman julkaisutuotantomme avoimuuteen.

Kotimaiset julkaisukanavat etsivät omaa tietään

Kansainväliseen tieteelliseen kustantamiseen liittyvien argumenttien tuominen suomalaiseen kontekstiin on monin tavoin ongelmallista. Suomessa ei ole Elsevierin tai Springerin kaltaisia isoja kustantajia, vaan tieteellisiä lehtiä ja kirjoja julkaisevat kustantajat ovat enimmäkseen pieniä tieteellisiä seuroja, jotka elävät enemmän tai vähemmän kädestä suuhun. Toisaalta julkaisutoiminta ei ole täälläkään ilmaista, vaan sen tueksi tarvitaan resursseja.

Koska Suomessa ei ole samanlaista vastakkainasettelua kustantajien ja tutkimusorganisaatioiden intressien välillä kuin kansainvälisellä tasolla, avointa julkaisemista edistävien toimintamallien etsiminen eri toimijoiden kesken yhteistyössä vaikuttaa viisaalta ratkaisulta. Vaikka kotimaisten julkaisukanavien merkitys vaihtelee eri tieteenaloilla, monilla aloilla ne ovat kuitenkin elintärkeitä. Yliopistojen kannalta niiden olemassaolo on myös taloudellisesti merkittävää, sillä yliopistojen rahoitusmalli palkitsee kotimaisista julkaisuista siinä missä ulkomaisistakin.

Kotimaisten tiedelehtien suhde rinnakkaistallentamiseen on ollut pitkään epäluuloinen, sillä lehdet pelkäävät sen vähentävän tilauksia ja jäsenmaksuja, jotka ovat niiden kannalta monessa tapauksessa elintärkeitä. Tilanne on kuitenkin muuttumassa, sillä lehtien saaman valtionavun jakamisesta vastaava Tieteellisten seurain valtuuskunta on alkanut edellyttää niiltä siirtymistä kohti avoimuutta, joko siirtymällä open access -julkaisemiseen tai sallimalla artikkeliensa rinnakkaistallennuksen. Lisäksi TSV on saanut sovittua Kopioston kanssa siitä, ettei rinnakkaistallennuksen salliminen vaikuta lehdille maksettaviin Elektra-korvauksiin, mikä on myös osaltaan jarruttanut kehitystä. Jotta lehtien rinnakkaistallennukselle asettamat ehdot olisivat kootusti tiedossa, Jyväskylän yliopiston Avoimen tiedon  keskus on kerännyt Surima-hankkeen puitteissa lehdiltä niitä koskevia tietoja, jotka se sitten on toimittanut eteenpäin kansainväliseen Sherpa-Romeo-palveluun (ks. Johanna Liljan ja Irene Ylösen artikkeli Portti-lehdessä).

Kotimaisten lehtien avoimuuden kannalta ratkaiseva kysymys on joka tapauksessa rahoitus. Kansalliskirjaston ja Tieteellisten seurain valtuuskunnan yhteishanke Kotimaiset lehdet avoimiksi ja vaikuttamaan (Kotilava) pyrkii kehittämään uutta rahoitusmallia, joka antaisi lehdille mahdollisuuden siirtyä avoimeen julkaisemiseen vaarantamatta niiden toimintaedellytyksiä. Hankkeessa kehitetyn rahoitusmallin ideana on se, että julkaisutoimintaa tukemaan perustettaisiin tutkimusorganisaatioista (mahdollisesti myös tutkimusrahoittajista) koostuva konsortio. Kukin konsortioon osallistuva organisaatio maksaisi konsortion kautta lehdille sen mukaan miten paljon artikkeleita organisaatioon affilioituneet tutkijat ovat julkaisseen niistä. Valtionapu ja julkaisijaseuroilta saatava tuki täydentäisivät konsortiolta saatavaa rahoitusta.

Kuva: Tunnelmakuva Kotilava-hankkeen seminaarista toukokuulta 2016.

Rahoitusmallin ohella Kotilava-hanke on kehittänyt TSV:n jäsenseuroilleen jo aiemmin tarjoaman julkaisualustan pohjalta uudelleen brändätyn Journal.fi-nimisen palvelun, joka avattiin käyttöön tammikuussa 2017.  Tältä osin hankkeen päämääränä on ollut kehittää avointen lehtien käyttöön keskitetysti ylläpidetty tekninen infrastruktuuri, joka tukee mm. pysyvien tunnisteiden (DOI ja ORCID) käyttöä ja mahdollistaa artikkelien viitetietojen välittämisen muihin palveluihin.

Suomalaisen kirjallisuuden seura on perustanut erillisen Alexandria-konsortion tieteellisten monografioiden julkaisemisen tueksi. Konsortioon liittyvät kirjastot tukevat rahallisesti uusien teosten julkaisemista ja mahdollistavat siten näiden avoimen saatavuuden. SKS on samalla ottanut käyttöön uuden teknisen julkaisualustan, josta vastaa brittiläinen Ubiquity Press. Alexandriassa on toistaiseksi ollut mukana vain SKS:n kustantamia teoksia, mutta sen laajentamisesta ottamalla mukaan muitakin kustantajia on käyty keskustelua. Tällä hetkellä on vielä epäselvää millä tavalla tämä organisoidaan.

Katse tulevaisuuteen

ATT-hankkeen ympärillä on ollut muutaman viime vuoden aikana paljon aktiivisuutta, ja se on ollut osaltaan nostamassa myös avointa julkaisemista aiempaa näkyvämmin mukaan sekä kansallisen että paikallistason keskusteluihin. Hankkeen konkreettisia saavutuksia avoimen julkaisemisen edistämisessä on kuitenkin vielä vaikea arvioida, sillä ne riippuvat paljolti siitä, mitä hankkeen päättymisen jälkeen tapahtuu. ATT-hanke on ainakin nykymuodossaan päättymässä vuoden 2017 lopussa, eikä vielä ole tarkempaa tietoa siitä onko avoimen julkaisemisen hankkeisiin tai palveluihin mahdollista saada rahoitusta myös sen jälkeen.

Avoimeen julkaisemiseen liittyy kansainvälisellä tasolla yhä monenlaisia ratkaisemistaan odottavia haasteita, ja tarjolla on erilaisia vaihtoehtoja, joiden välillä pitäisi osata tehdä valintoja. Suomi on tällä hetkellä keskitason open access -maa, jolla olisi kuitenkin potentiaalia nousta edelläkävijöiden joukkoon. Tämä edellyttää realismiin pohjautuvaa pitkäjänteistä työtä, sekä poliittisten linjausten, toiminnan suunnittelun että konkreettisen käytännön toiminnan tasolla. Joiltakin osin tarvitaan edelleen kauemmas tulevaisuuteen katsovaa keskustelua siitä, millaista avointa saatavuutta maassamme tavoitellaan, millaisilla keinoilla ja millaisilla ehdoilla.

Kirjoittajan yhteystiedot

Jyrki Ilva, tietojärjestelmäasiantuntija
Kansalliskirjasto, kirjastoverkkopalvelut
PL 26 (Kaikukatu 4), 00014 Helsingin yliopisto
jyrki.ilva [at] helsinki.fi

Leave a Reply

This site uses Akismet to reduce spam. Learn how your comment data is processed.

Theme by Anders Norén